Hän yritti ottaa asian puheeksi, pyysi edes ilmoittamaan etukäteen, jos Mikael aikoi tulla käymään. Mutta viimeinen raja ylittyi sinä päivänä, kun Laura palasi töistä tavallista aiemmin hirvittävän migreenin vuoksi. Kun hän avasi asunnon oven, eteisessä odottivat oudot valkoiset lenkkarit, joissa oli paksut, kömpelöt pohjat.
Olohuoneesta kantautui Mikaelin nauru ja sen seasta hänen uuden naisensa kimeä ääni. He olivat tulleet kuulemma hakemaan talvitakkia, mutta samalla oli sitten päätetty keittää teetä, syödä Lauran keksejä ja asettua mukavasti hänen sohvalleen kuin omaan kotiinsa.
Silloin Laura ei nostanut meteliä. Hän käveli sanaakaan sanomatta eteisen lipaston luo, otti Mikaelin avainnipun, jonka tämä oli typeryyksissään jättänyt näkyville, ja sujautti sen taskuunsa. Sen jälkeen hän osoitti yhtä hiljaa ovea. Mikael alkoi protestoida, Sofia pyöritteli silmiään teatraalisesti, mutta lopulta kaksikko poistui. Seuraavana aamuna Laura soitti lukkosepälle.
— Laura, mitä sinä nyt oikein alat? Mikaelin ääni oven takana muuttui äkkiä hyökkäävästä mielisteleväksi. Se oli juuri se sama sävy, jolla hän oli vuosien ajan ruinannut rahaa loputtomiin auton lisävarusteisiin. — Ollaan me nyt aikuisia ihmisiä. Erottiin, no, erottiin sitten. Miksi tästä pitää tehdä näin dramaattista? Tarvitsen avaimia vain käytännön vuoksi. Voin hakea postia, jos minulle tulee laskuja tai jotain. Ja muutenkin, puolet tavaroistani on vielä siellä.
— Postisi jätän sinulle alakerran postilaatikkoon. Sinulla on siihen avain. Tavarat ovat valmiiksi pakattuina kasseissa, Laura vastasi järkähtämättä. — Tilaa auto ja hae ne pois.
— Ei minulla ole nyt rahaa mihinkään muuttomiehiin! Mikael menetti taas malttinsa ja korotti ääntään. — Eikä minulla ole autoakaan! Tulin bussilla! Avaa ovi, niin nostan kassit vain käytävään ja haen ne joskus myöhemmin. Ja sitä paitsi minun täytyy päästä vessaan!
Laura sulki silmänsä hetkeksi. Hän oli niin loputtoman väsynyt tuohon lapselliseen, manipuloivaan tapaan vaatia kaikkea niin kuin maailma olisi hänelle velkaa.
— Kulman kauppakeskuksessa on oikein siisti ja ilmainen wc, Mikael. Kassit kannan porraskäytävään. Jos et nouda niitä iltaan mennessä, soitan siivousfirmalle, ja he vievät koko kasan roskiin.
Hän painoi puhelun poikki. Oven takaa kuului epäselvää kiroilua, sitten raskaat askeleet alkoivat loitontua portaita alas. Hetken kuluttua alaovi pamahti kiinni.
Laura puhalsi pitkään ilmaa ulos, irrottautui metallisesta ovenpielestä, jota vasten oli nojannut, ja meni keittiöön. Hän laittoi vedenkeittimen päälle. Kädet vapisivat vielä hieman jännityksestä, mutta sisällä levisi kummallinen keveys. Hän oli tehnyt sen. Katkaissut viimeisenkin langan, josta Mikael oli yrittänyt häntä nykiä.
Pöydällä oleva puhelin alkoi väristä uudelleen. Näytölle ilmestyi nimi: Pirkko. Anoppi. Tai oikeammin entinen anoppi.
Laura kaatoi kuppiin kuumaa vettä, pudotti sekaan kamomillateepussin ja vastasi vasta sitten rauhallisesti vihreää kuvaketta painamalla.
— Niin, Pirkko. Hei.
— Laura, mitä ihmettä siellä tapahtuu? iäkkään naisen ääni helisi närkästyksestä, ja siinä oli enemmän kuin tarpeeksi teatraalista surua. — Mikael soitti minulle juuri, melkein itku kurkussa! Hän sanoo, että sinä olet heittänyt hänet kadulle, vaihtanut lukot ja viskot hänen tavaroitaan rappukäytävään! Onko sinulta kadonnut viimeinenkin omatunto vanhoilla päivillä?
— Vanhemmiten ihmiset yleensä viisastuvat, Pirkko, Laura vastasi tyynesti, istuutui keittiön pöydän ääreen ja kietoi molemmat kätensä kuuman mukin ympärille. — Jättikö Mikael mainitsematta, että olemme olleet eronneet jo puolitoista kuukautta?
— Mitä tekemistä erolla on tämän kanssa? Pirkko älähti. — Perheissä sattuu kaikenlaista! Riideltiin, lähdettiin eri suuntiin, siinä kaikki. Poika teki virheen, kenellepä ei sellaista tapahtuisi. Se hänen nuori hempukkansa kyllästyttää häntä vielä pian, ja hän olisi palannut kotiin joka tapauksessa. Mutta sinä poltat sillat takanasi! Miten hän nyt muka pääsee omaan kotiinsa?
— Se ei ole enää hänen kotinsa. Se on minun asuntoni. Eikä hän kompastunut vahingossa, vaan teki tietoisen päätöksen lähteä rakentamaan uutta elämää. Rakentakoon sen sitten uudella tontilla.
— Sinun asuntosi! Vai että oikein omistajatar! Pirkon ääni nousi kimeäksi. — Entä se, että te asuitte avioliitossa? Entä se, että minun poikani pani koko sielunsa siihen läävään? Me viemme asian oikeuteen! Me vaadimme puolet! Remontista, huonekaluista, kaikista menetetyistä vuosista!
Laura otti pienen kulauksen teetä. Kamomilla rauhoitti miellyttävästi.
— Pirkko, kunnioitan ikäänne, mutta katsotaan silti tosiasioita. Asunto tuli minulle perintönä omalta tädiltäni. Lain mukaan sellaista omaisuutta ei jaeta avioerossa. Mitään yhteistä suurremonttia emme ole tehneet. Kaikki huonekalut on ostettu minun palkkatililtäni, ja kuitit sekä pankin tiliotteet ovat tallessa kansiossa. Ja jos puhumme Mikaelin viimeisten viiden vuoden työpanoksesta, siitäkin minulla on hyvin selkeä käsitys.