– Oletko sinä menettänyt järkesi? Miksi ihmeessä minun avaimeni ei käänny lukossa?
Mikaelin ääni repesi puhelimessa lähes kimitykseksi. Hän hengitti raskaasti, ja kaiuttimen läpi kuului selvästi, miten hänen vihaiset askeleensa kaikuivat porraskäytävässä.
Laura seisoi eteisessä selkä vasten uuden ulko-oven viileää pintaa. Oven toisella puolella, vain muutaman sentin päässä hänestä, raivosi hänen entinen miehensä. Ovisilmästä näkyi Mikaelin hahmo: kasvot punaisina, takki auki repsottaen, hän riuhtoi kahvaa ja töni ovea olkapäällään.
– Siksi, että vaihdatin lukot, Mikael, Laura vastasi tyynesti ja tasaisella äänellä, samalla kun katsoi peilikaapin ovesta omaa kuvajaistaan. – Lukkoseppä kävi tänä aamuna. Nyt ovessa on kunnollinen turvalukko.
– Mitä sinä oikein selität? Mitkä lukot? oven takaa kajahti vaimea jysähdys; Mikael oli ilmeisesti potkaissut metallista ovea kengällään. – Avaa heti! Tarvitsen talvirenkaani parvekkeelta ja työkalulaatikon! Sitä paitsi minun piti hakea täältä muutakin tavaraa.
– Tavaroistasi on pidetty huoli, Laura sanoi ja käänsi katseensa neljään suureen ruudulliseen kassiin, jotka oli aseteltu siististi riviin kenkätelineen viereen. – Renkaasikin ovat käytävässä, vieritin ne alas parvekkeelta. Työkalut ovat myös pakattuina. Tilaa pakettitaksi, niin kannan kaiken ala-aulaan. Tai tule itse hakemaan, mutta asuntoon et enää astu.
– Sinä olet sairas! karjunta kaikui yhtä aikaa sekä puhelimesta että rappukäytävästä. – Tämä on minunkin kotini! Minä asuin täällä viisitoista vuotta! Minä tein remonttia! Minä asensin nämä eteisen laatat omin käsin!
Laura hymähti hiljaa. Häntä jaksoi yhä hämmästyttää, miten valikoiva miehen muisti saattoi olla. Asunto oli tullut hänelle perintönä tädiltä jo kauan ennen kuin hän oli edes tavannut Mikaelia. Paperien mukaan se oli aina ollut yksin hänen nimissään. Ja se kuuluisa ”remontti”, jolla Mikael kehuskeli joka käänteessä, oli käytännössä tarkoittanut sitä, että hän oli todellakin laittanut eteisen laatat paikoilleen — ensin pilattuaan puolet materiaalista ja sotkettuaan uuden jalkalistan liimaan. Tapetit oli liimannut remonttiryhmä, laminaatin olivat asentaneet ammattilaiset ja putkityöt oli hoitanut alan osaaja. Kaikki oli maksettu Lauran omista säästöistä. Mikael puolestaan eli silloin taas kerran sitä vaihetta, jossa hän ”etsi itseään” ja teki satunnaisia keikkatöitä silloin kun sattui jaksamaan.
– Mikael, lopeta se hakkaaminen. Säikäytät vielä naapurit, Laura sanoi ja suki kasvoille valahtaneen hiussuortuvan takaisin paikalleen. – Asiakirjojen mukaan tämä asunto kuuluu minulle. Me olemme virallisesti eronneet. Leimat ovat papereissa ja oikeuden päätös on lainvoimainen. Sinulla ei ole koskaan ollut täällä edes kirjoja, koska et itse halunnut siirtää osoitettasi pois äitisi luota joidenkin taloyhtiö- ja asumiskulualennusten takia. Sinulla on tähän neliömäärään yhtä paljon oikeutta kuin pihan talonmiehellä.
Oven toisella puolella seurasi raskas hiljaisuus. Paksun teräsoven läpi Laura kuuli, kuinka hänen entinen miehensä puuskutti kireästi.
Heidän eronsa ei ollut ollut äkillinen eikä siisti. Se oli venynyt pitkäksi, raskaaksi ja kuluttavaksi prosessiksi. Mikael ei lähtenyt tyhjän päälle. Hän lähti ”ymmärtäväisen ja kevyen” Sofian luo. Sofia työskenteli vastaanottovirkailijana kuntosalilla, jonne Mikael oli alkanut kulkea iltaisin muka stressiä purkamaan. Sofia oli kaksikymmentäviisivuotias, nauroi heleästi Mikaelin vähemmän hauskoille vitseille ja katseli häntä alhaalta ylöspäin suurin, ihailevin silmin. Laura taas oli neljäkymmentäkaksivuotias ja katsoi miestään suoraan, ilman harhakuvitelmia. Hän odotti tältä vain tavallista osallistumista perheen rahankäyttöön ja kotitöihin. Vertailu ei tietenkään koitunut hänen edukseen.
Sinä iltana, kun Mikael pakkasi ensimmäistä matkalaukkuaan, hän käyttäytyi ylimielisesti kuin mies, joka oli juuri keksinyt elämän suuren totuuden. Hän puhui siitä, miten ihmisellä on vain yksi elämä, miten arki tukahdutti hänet, miten hän kaipasi lentoa, vapautta ja inspiraatiota. Laura ei vuodattanut kyyneltäkään. Hän seisoi vain ikkunan ääressä kädet rinnalle ristittyinä ja seurasi, kuinka Mikael viskoi laukkuun kalliita paitojaan — samoja paitoja, jotka Laura oli silittänyt hänelle joka aamu.
Laura oli kuvitellut, että lähtö lopettaisi kaiken. Kun ovi sulkeutuisi Mikaelin perässä, myös heidän yhteinen arkensa päättyisi. Mikaelilla oli kuitenkin asiasta aivan toisenlainen käsitys. Muutettuaan vuokra-asuntoon uuden muusansa luo hän jatkoi Lauran kodin pitämistä ilmaisena varastona, pesulana ja välipysäkkinä. Hän saattoi ilmestyä lauantaiaamuna varoittamatta, avata oven omalla avaimellaan, tallustella kengät jalassa keittiöön, keittää kahvit, penkoa jääkaappia, napata mukaansa kalastusvälineensä ja poistua jättäen likaisen mukin pöydälle.
Aluksi Laura kesti sen ja selitti itselleen, että kyse oli vain pitkän avioliiton jäljelle jääneestä tottumuksesta.