Hän käyttäisi painostusta, syyllistämistä ja teatraalisia kohtauksia niin kauan, että saisi tahtonsa läpi. Niin oli tapahtunut ennenkin, kerta toisensa jälkeen.
Seuraavana aamuna tasan kymmeneltä ovikello pärähti soimaan niin terävästi, että ääni tuntui vavahtavan seinissä asti. Anna oli ottanut tarkoituksella vapaapäivän töistä, jotta voisi olla paikalla vastaanottamassa kutsumattomat tulijat. Mikael oli lähtenyt aamulla toimistolle ja vilkaissut häntä ovella anteeksipyytävästi, kuin olisi jo etukäteen tiennyt, mitä oli tulossa.
Kun Anna avasi oven, käytävässä seisoi Helena Korhonen. Hänen vierellään oli siististi pukeutunut, neljänkymmenen paikkeilla oleva nainen, joka piteli kainalossaan asiakirjasalkkua.
— Hyvää päivää! Olen Sofia, Uusi Koti -kiinteistönvälityksestä, nainen esittäytyi pirteästi. — Helena Korhonen kertoi, että haluaisitte arvion asunnon myyntiä varten?
— Emme halua, Anna vastasi rauhallisesti. — Tai tarkemmin sanottuna minä en halua. Tässä on tapahtunut väärinkäsitys.
Helena ei jäänyt odottamaan lupaa. Hän työnsi hämmentynyttä Sofiaa sisemmäs eteiseen, aivan kuin asunto olisi ollut hänen omansa.
— Älkää kuunnelko häntä, Helena tokaisi. — Katsokaa vain paikat läpi ja sanokaa, paljonko tästä voisi saada.
Anna astui määrätietoisesti heidän eteensä ja esti kulun olohuoneeseen.
— Anteeksi, mutta ilman minun suostumustani kukaan ei tarkasta minun omaisuuttani.
Sofia pysähtyi vaivaantuneena ja siirsi painoa jalalta toiselle.
— Siinä tapauksessa minun on ehkä parempi lähteä, hän sanoi varovasti. — Soittakaa, jos teette asiasta yhteisen päätöksen.
— Odottakaa nyt! Helena tarttui häntä käsivarresta. — Näettehän te itsekin, että asunto on vanha ja kaipaa remonttia. Sanokaa edes summittainen hinta!
Sofian ilme muuttui ammattimaisen tiukaksi.
— Helena Korhonen, ilman omistajan lupaa en voi tehdä arviota enkä antaa lausuntoa. Hyvää päivänjatkoa.
Hän irrotti kohteliaasti kätensä ja poistui nopeasti, melkein helpottuneena. Kun ulko-ovi napsahti kiinni hänen jälkeensä, Helena kääntyi Annan puoleen. Hänen kasvoilleen oli noussut loukatun marttyyrin ilme.
— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Minähän yritän auttaa teitä!
— Meitäkö? Anna kysyi hiljaa. — Vai itseäsi, jotta saisit meidät asumaan viereesi ja voisit valvoa jokaista askeltamme?
— Kuinka sinä kehtaat puhua minulle tuolla tavalla! Helena älähti. — Minä olen äiti. Minulla on oikeus tietää, miten poikani elää.
— Poikasi on aikuinen mies. Hänellä on vaimo ja oma elämä.
— Oma elämä! Helena toisti ivallisesti. — Katsotaanpa, millainen sinun elämästäsi tulee, kun Mikael kuulee totuuden.
Anna jähmettyi.
— Minkä totuuden?
Helena kaivoi käsilaukustaan puhelimen ja heilautti sitä Annan kasvojen edessä kuin todistuskappaletta.
— Sen, ettet sinä eilen työpäivän jälkeen ollutkaan kahvilla ystävättäresi kanssa, vaan jonkun miehen seurassa. Minulla on kuviakin.
Hetken Anna ei saanut sanaa suustaan. Edellisenä päivänä hän oli tosiaan tavannut miehen, mutta kyseessä oli ollut mahdollinen sijoittaja hänen startup-yritykselleen. Asiallinen neuvottelu hotellin kahvilassa, ei mitään muuta.
— Hän on liikekumppani, Anna sanoi.
— Tietysti on, Helena sihahti vahingoniloisesti. — Niinhän ne kaikki sanovat. Katsotaan, mitä Mikael ajattelee.
Ennen kuin Anna ehti estää, Helena oli jo valinnut poikansa numeron.
— Mikael? Tule heti kotiin. Täällä on tapahtunut jotakin… Ei, en kerro puhelimessa. Tämä koskee vaimoasi.
Anna tunsi kylmän aallon kulkevan lävitseen. Oliko Helena todella valmis mustamaalaamaan hänet omalle pojalleen vain saadakseen tahtonsa läpi?
Mikael ryntäsi paikalle neljänkymmenen minuutin kuluttua. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ilme kireä.
— Mitä on tapahtunut? Äiti sanoi, että asia on kiireellinen…
Helena syöksyi heti hänen luokseen ja tarttui häntä hartioista.
— Mikael, olen niin pahoillani… mutta sinun täytyy saada tietää.
Hän ojensi puhelimen pojalleen. Kuvissa Anna istui pöydän ääressä pukumiehen kanssa ja keskusteli tämän kanssa vilkkaasti.
Mikael katsoi kuvia hetken. Sitten hän kohotti katseensa.
— Niin?
— Mitä tarkoitat “niin”? Helena parkaisi. — Vaimosi tapailee toista miestä!
— Äiti, tämä on hotellin ravintola, Mikael sanoi väsyneesti. — On aika ilmeistä, että kyse on työtapaamisesta.
Helena jäi hetkeksi sanattomaksi.
— Mutta… hän sanoi menevänsä ystävättärensä kanssa…
— Sanoin, että minulla on tapaaminen, Anna keskeytti. — Sinä et kuunnellut, kun kerroin neuvottelusta sijoittajan kanssa.
Mikael kääntyi äitiinsä päin. Hänen äänessään oli nyt sellaista kovuutta, jota Anna kuuli harvoin.
— Äiti, seurasitko sinä vaimoani?
— Satuin vain kulkemaan siitä ohi…
— Sattumalta? Kamera valmiina? Äiti, tämä menee jo liian pitkälle.
— Liian pitkälle? Helena värähti. — Minä välitän teistä! Ja te… tiedättekö mitä? Eläkää sitten miten haluatte! Siinä rähjäisessä asunnossanne! Ilman minua!
Hän tempaisi laukkunsa olalleen ja marssi ulos. Ovi paiskautui kiinni niin kovaa, että eteisen peili helähti.
Mikael jäi seisomaan hetkeksi paikoilleen, sitten hän vajosi raskaasti tuolille.
— Anna anteeksi, hän sanoi hiljaa. — En oikeasti uskonut, että hän menisi näin pitkälle.
— Mihin sinä kuvittelit hänen pystyvän? Anna kysyi uupuneena. — Tätähän hän tekee aina. Manipuloi, valvoo, tunkee meidän elämäämme ja päättää puolestamme.
— Hän on äitini.
— Ja minä olen vaimosi. Olen kyllästynyt siihen, että jään aina toiseksi.
Illalla Helena soitti. Mikael kuunteli pitkään puhelimen toisessa päässä kuuluvaa puhetulvaa, kunnes lopulta sanoi rauhallisesti mutta tiukasti:
— Äiti, emme myy asuntoa. Se on Annan päätös, ja minä tuen häntä.
Luurista kantautui kimeää huutoa, sitten yhteys katkesi äkisti.
Mikael laski puhelimen pöydälle.
— Hän sanoi, etten ole enää hänen poikansa.
— Hän sanoo niin aina, kun ei saa tahtoaan läpi, Anna vastasi.
— Tiedän. Mutta se tuntuu silti pahalta.
Seuraavat päivät kuluivat oudon hiljaisuuden vallassa. Helena ei soittanut, ei lähettänyt viestejä eikä ilmestynyt oven taakse. Anna huomasi vähitellen hengittävänsä vapaammin, vaikka jokin varovainen epäluulo jäi yhä hänen sisälleen kytemään.
Neljännen päivän aamuna ovikello soi jälleen.
Oven takana seisoi Annalle täysin tuntematon iäkkäämpi nainen, kädessään virallisen näköinen asiakirjasalkku.