— Hyvää päivää. Olen sosiaalitoimen edunvalvontayksiköstä.
— Anteeksi, mistä te sanoitte tulevanne? Anna kysyi, eikä ollut varma, kuuliko oikein.
— Meille on tehty ilmoitus, jonka mukaan asunnossanne asuu toimintakyvytön iäkäs henkilö puutteellisissa oloissa. Minun täytyy tarkistaa tilanne paikan päällä.
— Mikä toimintakyvytön henkilö? Meillä ei asu ketään sellaista!
Nainen avasi salkkunsa ja vilkaisi papereitaan.
— Helena Korhonen, syntynyt vuonna 1960. Ilmoituksessa mainitaan, että hän on teidän anoppinne.
Anna tunsi, kuinka lattia tuntui katoavan jalkojen alta.
— Hän ei asu täällä. Hänellä on oma asunto, viiden metropysäkin päässä täältä.
— Ymmärrän, mutta ilmoitus on silti tarkistettava. Saanko tulla sisään?
Anna väistyi syrjään ja päästi naisen asuntoon. Tämä kulki huoneesta toiseen, tarkasteli ympäristöä tarkasti ja teki muistiinpanoja vihkoonsa.
— Asuinolosuhteissa ei näytä olevan huomautettavaa, virkanainen sanoi lopulta. — Minun pitäisi kuitenkin tavata Helena Korhonen henkilökohtaisesti.
— Mutta kuten sanoin, hän ei asu täällä.
— Miksi tähän ilmoitukseen on sitten merkitty tämä osoite?
Juuri silloin Mikael tuli kotiin. Nähdessään vieraan naisen papereineen hän pysähtyi eteiseen ja jännittyi saman tien.
— Mitä täällä tapahtuu?
Anna selitti tilanteen lyhyesti. Mikaelin ilme synkkeni joka sanalla.
— Onko minun äitini tehnyt teille ilmoituksen?
— Ilmoittajan henkilöllisyyttä en voi paljastaa, nainen vastasi varovasti. — Jos Helena Korhonen ei kuitenkaan asu tässä osoitteessa, asia kirjataan aiheettomaksi ja suljetaan. Pahoittelen häiriötä.
Kun nainen oli lähtenyt, Mikael otti puhelimensa esiin jo ennen kuin ovi ehti kunnolla sulkeutua.
— Äiti? Mitä tämä pelleily nyt on? Sosiaalitoimi? Oikeastiko?… Et tiedä mitään? Äiti, lopeta jo!… En, minä en tule. Eikä sinun tarvitse tulla tänne enää lainkaan. Paitsi jos aiot pyytää Annalta anteeksi.
Hän katkaisi puhelun ja veti vaimonsa syliinsä.
— Anna anteeksi. Minun olisi pitänyt vetää rajat jo paljon aikaisemmin.
— Hän on sinun äitisi, Anna sanoi hiljaa, toistaen sanat, joita Mikael oli itse joskus käyttänyt.
— On. Mutta sinä olet minulle tärkeämpi. Sinä olet minun perheeni. Se oikea perhe.
Viikon kuluttua postiluukusta tipahti kirje taloyhtiön isännöinniltä.
Helena Korhonen oli tehnyt valituksen väittäen, että asunnossa tehtiin luvattomia muutostöitä.
Paikalle piti kutsua tarkastaja, ja Annan ja Mikaelin oli osoitettava, ettei mitään remonttia tai muutostöitä ollut meneillään.
Sen jälkeen tuli soitto verottajalta. Nimettömässä ilmoituksessa väitettiin, että Anna vuokrasi asuntoa pimeästi eikä maksanut tuloistaan veroja. Taas seurasi selvityksiä, tarkastuksia ja papereiden kaivelua.
— Hän ei aio lopettaa, Anna sanoi seuraavan viranomaiskäynnin jälkeen uupuneena. — Hän jatkaa niin kauan, että saa meidät murtumaan kokonaan.
— Tai kunnes me saamme hänet pysähtymään, Mikael vastasi yllättävän kylmällä äänellä.
Hän otti puhelimen ja etsi numeron.
— Hei, Laura-täti. Mikael täällä… Niin, siitä on aikaa… Kuuntele, minulla olisi yksi arkaluontoinen asia. Muistatko, kun kerroit siitä kesämökin paperiasiasta? Siitä, miten äiti siirrätti mökin omiin nimiinsä, vaikka sinä ja Sakari-setä olitte ostaneet sen yhdessä hänen kanssaan?… Kyllä, juuri siitä… Haluaisitko nyt viimein oikaista asian?… Ymmärrän… Niin, nyt hän repii myös meidän hermojamme riekaleiksi… Jos viet asian oikeuteen, minä tulen todistajaksi. Voin vahvistaa kuulleeni, kun äiti puhui siitä itse… Kiitos, Laura-täti. Pidetään yhteyttä.
Anna tuijotti miestään järkyttyneenä.
— Mitä sinä juuri teit?
— Sen, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Äiti omi kesämökin, jonka hän oli ostanut puoliksi Laura-tädin ja Sakari-sedän kanssa. Hän käytti heidän luottamustaan hyväkseen ja järjesti paperit omalle nimelleen. Laura-täti on halunnut nostaa kanteen jo vuosia, mutta ei ole uskaltanut. Nyt hän uskaltaa.
— Mutta hän on sinun äitisi…
— Sama äiti yrittää savustaa meidät ulos omasta kodistamme. Nyt hän saa itse juosta oikeudessa.
Helena Korhosen soittoa ei tarvinnut odottaa kauan. Hän huusi, uhkaili ja itki puhelimessa. Mikael kuunteli loppuun asti ja sanoi sitten vain:
— Äiti, sinä aloitit tämän sodan. Jätä meidät rauhaan, niin Laura-täti peruu kanteen.
— Tuo on kiristystä!
— Ei. Se on seuraus siitä, mitä olet tehnyt. Päätä itse.
Kolmen päivän kuluttua Helena ilmestyi heidän ovelleen. Tällä kertaa hänellä ei ollut avainta, sillä Mikael oli vaihdattanut lukot. Hän näytti väsyneeltä, kalpealta ja äkkiä paljon vanhemmalta.
— Saanko tulla sisään?
He istuutuivat olohuoneeseen. Pitkään aikaan kukaan ei sanonut mitään.
— Vedän valitukset pois, Helena sanoi lopulta. — Kaikki. Enkä enää puutu teidän elämäänne.
— Entä anteeksipyyntö? Mikael kysyi.
Helena käänsi katseensa Annaan. Hänen silmissään ei näkynyt katumusta, ainoastaan uupumusta ja syvälle painettua kaunaa.
— Anteeksi, hän puristi hampaiden välistä.
Se ei ollut vilpitön pyyntö. Mutta tappion tunnustus se oli.
— Laura-täti peruu kanteen, Mikael lupasi. — Mutta jos aloitat tämän vielä uudelleen…
— En aloita, Helena keskeytti. — En halua menettää mökkiä. Se on ainoa asia, joka minulla on vanhuuden varalle.
Hän nousi ja lähti eteistä kohti. Ovensuussa hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyi vielä katsomaan poikaansa.
— Tiedätkö, Mikael, minä luulin aina kasvattaneeni sinusta liian pehmeän. Taisin olla väärässä. Sinussa on paljon isoisääsi. Hänkin osasi purra, kun hänet ajettiin nurkkaan.
Ovi sulkeutui hiljaa.
