— Tämä asunto myydään, eikä siitä neuvotella! anoppini ilmoitti aamupalapöydässä ja ratkaisi yhdellä lauseella sen kodin kohtalon, jonka olin perinyt isoäidiltäni.
— Myytte tämän pois, piste, — Helena Korhonen toisti ja laski teekuppinsa pöytään niin kovakouraisesti, että vitriinikaapin lasiovet helähtivät. — Ei ole mitään järkeä, että te kaksi ahtaudutte kaksioon, kun samalla voisitte hankkia kunnollisen kolmion uudesta talosta.
Anna pysäytti lusikan puolimatkaan suunsa eteen. Hetkeä aiemmin tavallinen aamiainen heidän pienessä keittiössään oli muuttunut kuin miinakentäksi. Hän vilkaisi miestään, mutta Mikael levitti vain voita leivälleen ja varoi katsomasta häntä silmiin.
Helena jatkoi aivan kuin ei olisi huomannut ilmassa kiristyvää tunnelmaa — tai kuin ei olisi halunnut huomata sitä.
— Olen jo puhunut välittäjän kanssa. Hän tulee huomenna arvioimaan asunnon. Ostaja löytyy varmasti nopeasti: hyvä alue ja metrokin lähellä.
— Odottakaas nyt hetki, — Anna sai viimein sanotuksi. — Minkä asunnon te olette myymässä? Mistä te oikein puhutte?
Anoppi katsahti häneen kuin Anna ei olisi ymmärtänyt itsestäänselvyyttä.
— Teidän asuntoanne tietenkin. Tätä tässä. Sitä, jonka isoäitisi jätti sinulle. Miksi ihmeessä teidän pitäisi jäädä asumaan tällaiseen vanhaan taloon, kun voisitte muuttaa uuteen?
Anna tunsi, kuinka suuttumus nousi kuumana rintaan. Kolme vuotta aiemmin isoäidiltä peritty asunto oli ainoa omaisuus, joka oli todella hänen. Se oli pieni mutta lämminhenkinen kaksio vanhassa jykevässä kivitalossa, jossa oli korkeat huoneet ja paksut seinät. Hän rakasti jokaista nurkkaa ja jokaista lattialautaa.
— Helena Korhonen, tämä on minun asuntoni, — Anna sanoi hitaasti. — Enkä aio myydä sitä.
— Miten niin sinun? — Helena puuskahti liioitellun loukkaantuneena. — Tehän olette perhe. Se, mikä on sinun, kuuluu myös Mikaelille. Ja se, mikä kuuluu Mikaelille, kuuluu perheelle. Eikö niin, poikani?
Mikael nosti viimein katseensa lautaselta.
— Äiti, ehkä tästä voisi puhua myöhemmin…
— Mitä myöhemmin? — Helena korotti ääntään. — Minä olen jo järjestänyt kaiken. Välittäjä tulee huomenna kymmeneltä. Ja älä katso minua noin, Anna. Minä ajattelen vain teidän parastanne. Uusissa asunnoissa on järkevät pohjat, eikä remonttiakaan tarvitse tehdä.
— Ja kuka tämän uuden asunnon maksaisi? — Anna kysyi yrittäen pitää äänensä tyynenä.
— No miten niin kuka? Myytte tämän, laitatte vähän lisää väliin ja ostatte uuden. Olen laskenut kaiken valmiiksi. Jos otatte lainaa noin 30 000 euroa lisää, saatte oikein hyvän kolmion. Siihen rakennetaan juuri meidän lähellemme — meistä tulisi naapureita!
Naapureita. Kylmä väre kulki Annan selkäpiitä pitkin. Helena ilmestyi jo nyt heidän kotiinsa joka toinen päivä omilla avaimillaan, jotka Mikael oli antanut hänelle ”varmuuden vuoksi”. Jos he asuisivat vielä viereisissä taloissa…
— Minä en ota lainaa, — Anna sanoi päättäväisesti. — Enkä myy tätä asuntoa. Se on muisto isoäidistäni.
— Muisto! — anoppi tuhahti pilkallisesti. — Raha on paras muisto. Mikael, miksi sinä olet hiljaa? Selitä nyt vaimollesi, että minä olen oikeassa.
Mikael epäröi hetken ja sanoi sitten epävarmasti:
— Anna, ehkä äidissä on vähän perää. Asunto on kuitenkin vanha, ja remonttiakin se tarvitsee…
— Me teetimme remontin vuosi sitten! — Anna kivahti. — Ja minun rahoillani, jos nyt kerran rahasta puhutaan!
— Älä taas aloita tuota rahapuhetta, — Helena sivalsi. — Aina sinä korostat omia tulojasi. Eikö sillä ole mitään merkitystä, että minun poikani meni kanssasi naimisiin ja elättää sinua?
— Elättää? — Anna tuijotti häntä uskomatta korviaan. — Minä tienaan kaksi kertaa enemmän kuin Mikael!
Pöydän ylle laskeutui raskas hiljaisuus. Mikaelin kasvot lehahtivat punaisiksi. Helena puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
— Juuri siksi te tarvitsette isomman kodin. Lapsia varten. Mutta sinulla on mielessä vain työ ja ura, ura ja työ… Olet jo kolmekymmentä, etkä ole vieläkään synnyttänyt minulle lapsenlasta.
Se oli aihe, johon ei olisi pitänyt koskea. Anna ja Mikael olivat yrittäneet saada lasta jo kahden vuoden ajan, tuloksetta. Jokainen vihjaus sattui kuin veitsi vanhaan haavaan.
— Äiti, nyt riittää, — Mikael sanoi yllättävän terävästi.
— Mikä riittää? Sekö, että sanon totuuden ääneen? — Helena nousi tuolilta. — Minä haluan teille vain hyvää! Mutta te… No, aivan sama. Huomenna Sofia tulee käymään, ja hän kyllä selittää kaiken. Hän on järkevä nainen, toisin kuin eräät.
Hän marssi ulos keittiöstä korostetun arvokkaasti. Hetken kuluttua eteisestä kuului ulko-oven voimakas pamahdus.
Anna ja Mikael jäivät istumaan sanattomina. Lopulta Anna rikkoi hiljaisuuden.
— Tiesitkö sinä tästä?
— Mistä?
— Siitä, että äitisi aikoo myydä minun asuntoni. Tiesitkö?
Mikael käänsi katseensa pois.
— Hän mainitsi jotakin… mutta luulin, että se oli vain puhetta.
— Etkä sinä pysäyttänyt häntä?
— Anna, sinä tunnet äidin. Kun hän saa jonkin asian päähänsä…
— Tämä on minun kotini, Mikael! Ainoa asia, joka on oikeasti minun!
— Älä tee tästä draamaa. Kukaan ei voi pakottaa sinua myymään, jos et itse suostu.
Mutta Anna tunsi anoppinsa liian hyvin: Helena Korhonen ei ollut nainen, joka luopuisi suunnitelmastaan vain siksi, että joku sanoi hänelle ei.