Helena purkautui laikukkaana punasta.
— Se maalaisakka… Miten hän kehtasi! Minä vielä näytän hänelle…
— Äiti, ole hiljaa, Mikael sanoi matalalla äänellä, mutta niin terävästi, ettei siihen jäänyt vastaväitteille tilaa.
Siinä hetkessä hän ymmärsi kaiken. Ilman Annaa hänellä ei oikeastaan ollut mitään. Ei yritystä, ei tilejä, ei laitteita. Hän oli pelkkä kiiltävä kyltti, joka oli ruuvattu jonkun toisen rakentamaan seinään.
Anna istui bussipysäkin penkillä ja piti puhelinta kädessään. Se värisi jatkuvasti: ensin Mikael, sitten anoppi, sitten taas Mikael. Viestejä ilmestyi toinen toisensa perään. “Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?” “Lopeta tämä pelleily ja poista esto heti.” “Puhutaan kotona, älä järjestä näytelmää.”
Hän katseli sanojen syttymistä näytölle. Jokainen uusi viesti oli edellistä vihaisempi, hermostuneempi ja epätoivoisempi. Lopulta Anna painoi puhelimen kiinni. Näyttö pimeni, ja ympärille laskeutui hiljaisuus.
Hän muisti, miten Mikael oli joskus suhteen alussa sanonut: “Ilman sinua en olisi selvinnyt, Anna.” Silloin hän oli uskonut lauseeseen. Hän oli kuvitellut sen olevan kiitollisuutta. Ehkä jopa rakkautta. Nyt hän näki sen toisin. Mikael ei ollut kiittänyt, hän oli vain ottanut. Ja kun Annasta ei enää ollut hyötyä samalla tavalla, kun vieraille olisi pitänyt selittää, kuka hän oli, kun pöydästä olisi pitänyt löytyä hänelle paikka, hänet työnnettiin ulos.
Bussi kaartoi pysäkille. Anna nousi, astui sisään ja valitsi paikan ikkunan vierestä. Lasin takana liukui ohi pimeä kaupunki, kylmä ja vieras, aivan kuin sillä ei olisi ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Silti hän hengitti ensimmäistä kertaa vuosiin kevyemmin.
Jos hänelle ei löytynyt paikkaa heidän pöydästään, silloin heidän ei tarvinnut enää löytyä hänen elämästään.
Kolmen päivän kuluttua Mikael ilmestyi hänen ovelleen. Mies näytti rypistyneeltä ja väsyneeltä, silmien alla tummat varjot. Hän seisoi hetken sanattomana, kuin ei olisi tiennyt, mistä aloittaa.
— Anna, älä nyt tee tästä typerää. Mehän olemme kuitenkin perhe.
Anna ei avannut ovea kokonaan. Hän jäi kynnykselle seisomaan tyynenä.
— Perhe? Sellainenko, joka heitetään ulos salista kaikkien nähden? Vai sellainen, jonka sinun äitisi katsoo liian huonoksi samaan pöytään?
— Äiti oli väärässä, sen minä tiedän. Mutta et kai sinä yhden illan takia aio rikkoa kaikkea?
— En minä ole rikkonut mitään, Anna vastasi hiljaa, ilman raivoa. — Otin vain takaisin sen, mikä kuuluu minulle. Yritys on minun nimissäni. Tilit ovat minun. Sinä sait käyttää niitä niin kauan kuin minä vaikenin.
Mikaelin leukaperät kiristyivät. Hän yritti näyttää hallitsevansa tilanteen, mutta ääni petti.
— Sinä kostat. Tästä tässä on kyse.
— Ei, Anna sanoi ja pudisti päätään. — Kosto tarkoittaa sitä, että haluaa satuttaa. Minusta tuntuu vain yhdentekevältä.
Hän sulki oven. Mikael seisoi käytävässä vielä hetken, mutta lähti sitten pois. Sen jälkeen hän ei enää tullut.
Helena jatkoi kirjoittamista vielä kuukauden ajan. Viestit olivat pitkiä, täynnä uhkauksia, haukkumasanoja ja syytöksiä. Anna poisti ne avaamatta ainuttakaan. Lopulta nekin loppuivat.
Yrityksen Anna siirsi Mikaelin yhtiökumppanille nimellistä korvausta vastaan.