Helena kertoi parhaillaan taas yhtä tarinaa siitä, kuinka hänen poikansa oli muka noussut omin voimin tyhjästä. Mikael puolestaan otti vastaan onnitteluja, puristi käsiä joka suuntaan ja nautti tilanteesta silminnähden. Kaikki näytti juuri siltä kuin hänen mielestään pitikin: arvokkaita vieraita, kallis kattaus, kunnioittavia katseita ja hänen ympärilleen rakennettu menestyksen kulissi.
Sitten tarjoilija toi laskun.
Mikael ojensi kortin huolettomasti, vilkaisematta edes loppusummaa. Maksupääte piippasi. Hetken hiljaisuus. Uusi piippaus. Hylätty.
— Kokeilkaa uudestaan, Mikael sanoi, eikä hänen hymystään ollut enää jälkeäkään.
Tarjoilija teki työtä käskettyä. Sama tulos. Kolmas yritys päättyi samalla tavalla: maksu ei mennyt läpi.
Helena ponkaisi pystyyn ja marssi tiskille kuin olisi astunut omaan valtakuntaansa. Hän katsoi ravintolan vastaavaa ylhäältä alas, vaikka nuori nainen seisoi ryhdikkäänä tummassa puvussaan.
— Mitä tällaista pelleilyä tämä on? Minun pojallani ei ole rahaongelmia. Tehkää se kunnolla älkääkä räpeltäkö siinä miten sattuu.
Vastaava ei hätkähtänyt. Hänen äänensä pysyi tasaisena.
— Kortti on suljettu tilin omistajan toimesta. Anna on poistanut käyttöoikeuden muutama minuutti sitten. Lasku maksetaan käteisellä, tai kutsumme järjestyksenvalvojat paikalle.
Sali jähmettyi. Joku vieraista kaivoi puhelimen esiin. Toinen käänsi katseensa sivuun ja teeskenteli, ettei ollut kuullut mitään. Mikaelin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän tarttui omaan puhelimeensa ja soitti Annalle. Ei vastausta. Hän yritti uudelleen. Puhelu katkesi.
Helena puristi poikaansa kyynärvarresta ja sihisi hampaidensa välistä:
— Mikael, selvitä tämä heti! Soita hänelle ja käske avata kortti. Tajuatko sinä, millainen häpeä tämä on?
Mutta Mikael ei oikeastaan kuullut häntä. Hän selasi puhelintaan kuumeisesti, yritti muistaa salasanoja muille tileille, etsi mitä tahansa pelastavaa keinoa. Ei mitään. Kaikki oli kytketty Annaan. Hän ei edes muistanut, milloin Anna oli hoitanut paperit, tehnyt sopimukset ja laittanut nimensä asiakirjoihin. Mikael oli vain allekirjoittanut sen, mitä Anna oli tuonut hänen eteensä, lukematta riviäkään.
Vieraat alkoivat nousta pöydästä. Yksi mutisi jotakin kiireellisistä asioista, toinen poistui sanaakaan sanomatta. Harmaapukuinen vanhempi asiakas pysähtyi Mikaelin kohdalle, taputti tätä olkapäälle ja hymyili tavalla, jossa sääli oli terävää kuin veitsi.
— Sattuuhan sitä, kollega. Vaimoa olisi kannattanut kunnioittaa. Nyt taitaa olla myöhäistä.
Hän lähti ensimmäisenä. Muut seurasivat perässä. Alle kymmenessä minuutissa sali oli tyhjentynyt. Jäljelle jäivät vain Mikael, hänen äitinsä ja ravintolan vastaava, joka piti laskua kädessään.
— Teillä on kaksikymmentä minuuttia, nainen sanoi ilmeettömästi. — Sen jälkeen kutsun järjestyksenvalvojat.
Helena kaivoi käsilaukustaan muutaman setelin. Summa oli naurettavan pieni. Mikael penkoi taskunsa ja löysi vain vähän käteistä. Sekään ei riittänyt lähellekään. Vastaava tarkkaili heitä viileän uteliaana.
— Oletteko yrittäneet soittaa vaimolle?
Mikael vaikeni. Helena veti kuuluvasti henkeä sisään, ja hänen kasvoilleen kohosi läikikäs puna.