Anna huomasi anoppinsa ennen kuin tämä ehti nähdä hänet. Helena seisoi juhlasalin oviaukon lähellä, suoristi kaulallaan lepäävää kultaketjua ja silmäili saapuvia vieraita kuin olisi arvioinut heidän arvonsa pukujen hinnan perusteella. Anna hidasti askeleitaan kynnyksellä. Hän tunsi tuon katseen liiankin hyvin: viileä, punnitseva, melkein kuin panttilainaamon tiskin takaa. Hänen yllään oli tummansininen mekko, hillitty ja ilman ainuttakaan kimallusta. Sama mekko, jossa hän oli käynyt kaikissa juhlissa jo kolmen vuoden ajan.
Helena havaitsi hänet vasta, kun Anna oli aivan lähellä. Naisen kasvoilla käväisi nykäys, kuin ilme olisi hetkeksi pettänyt.
— Voi, Annaseni, sinulle ei kyllä ole täällä paikkaa, Helena sanoi kovalla äänellä niin, että koko sali kuuli. Hänen hämmästyksensä oli teennäistä ja tarkoin harkittua. — Kultaseni, taisit erehtyä ovesta, vai mitä? Meillä on täällä tarjoilu arvovaltaisille ihmisille, liikeillallinen. Sinun tasollesi sopii paremmin aseman kuppila. Mene sinne. Älä nolaa poikaani hänen esimiestensä edessä, ole nyt järkevä.
Anna ei vastannut mitään. Kymmenet katseet kääntyivät häneen. Joku tuhahti huvittuneena, joku toinen käänsi päänsä pois vaivautuneen näköisenä. Pitkän pöydän ääressä, jonka pinta oli täynnä laseja ja leikkelelautasia, istui Mikael. Hän kohensi ranteessaan kiiltävää kallista kelloa ja katsoi vaimoaan niin kuin tämä olisi ollut satunnainen ohikulkija, joka oli eksynyt väärään tilaisuuteen.
— Anna, äiti on oikeassa. Et sinä sovi tänne, ymmärräthän? Mene kotiin. Tulen itse myöhemmin.
Hän ei edes noussut tuoliltaan. Ei tehnyt pienintäkään elettä tullakseen lähemmäs. Ainoastaan heilautti kättään, kuin olisi työntänyt hänet pois sekä näkyvistään että elämästään, ja kääntyi takaisin vieraiden puoleen. Harmaapukuinen mies kumartui vierustoverinsa puoleen ja mutisi jotakin hiljaa. Molempien suupieliin nousi ivallinen hymy.
Anna kääntyi ja lähti. Ei kyyneliä, ei selitysten vaatimista, ei yhtäkään kysymystä. Ovi sulkeutui hänen takanaan pehmeästi, lähes äänettömästi.
Ulkona tuuli tarttui häneen heti. Anna otti puhelimen laukustaan ja avasi pankkisovelluksen. Kaikki yrityksen kortit oli liitetty hänen tiliinsä. Siitä hän oli pitänyt kiinni viisi vuotta aiemmin, silloin kun hän maksoi Mikaelin velkoja ja raahasi tämän ylös kuopasta epäonnistuneen hankkeen jälkeen. Perintätoimistot soittelivat öisin, ja mies istui kalpeana keittiönpöydän ääressä toistellen: ”En pystynyt siihen. Menetin kaiken.” Anna myi vanhempiensa talon maalta ja antoi rahat kyselemättä. Hän hoiti kirjanpitoa öisin, neuvotteli tavarantoimittajien kanssa ja piti kaiken pystyssä samalla, kun Mikael muka rakensi mainettaan uudelleen. Mikael käytti kortteja ja kuvitteli kaiken olevan hänen omaa ansiotaan.
Yksi napautus riitti, ja yrityskortti suljettiin. Anna katsoi hetken puhelimen näyttöä, sujautti sen sitten takaisin laukkuunsa. Siinä se oli.
Juhlasalin puolella vieraat rentoutuivat jälleen, ja Helena sai taas tilaisuuden olla äänessä.