Hän ei jäänyt pitkittämään asiaa eikä takertunut siihen, mitä oli vuosien aikana rakentanut. Anna luovutti yrityksen Mikaelin entiselle liikekumppanille nimellisellä hinnalla. Miehelle, joka oli aikoinaan auttanut häntä papereiden kanssa, hoitanut asiakirjat kuntoon ja ymmärtänyt olla kyselemättä sellaista, mihin hänellä ei ollut oikeutta. Se tuntui oikealta ratkaisulta: hiljainen, siisti päätös asialle, joka oli vienyt häneltä jo liian paljon.
Sen jälkeen Anna pakkasi tavaransa ja muutti toiseen kaupunginosaan. Ei minnekään näyttävään eikä sellaiseen paikkaan, josta olisi voinut tehdä vaikutuksen kehenkään. Tavalliseen vuokra-asuntoon, jossa ikkunasta näkyi pihapuita ja vastapäisen talon valaistuja ikkunoita. Hän löysi uuden työnkin. Ei suurta eikä loistokasta, mutta sellaisen, jossa kukaan ei kysynyt, kenen vaimo hän oli, millaisissa juhlissa hän kävi tai minkä merkkinen hänen takkinsa oli.
Vähitellen arki asettui paikoilleen. Päivät muuttuivat rauhallisemmiksi, illat kevyemmiksi hengittää. Elämästä katosivat kultaketjut, meluisat illalliset, laskelmoivat katseet ja ihmiset, jotka mittasivat toisen arvon kengistä, mekosta ja pöytäseurueesta. Tilalle tuli hiljaisuus, oma rytmi ja tunne siitä, ettei hänen tarvinnut enää todistaa kenellekään mitään.
Eräänä päivänä Anna kulki sattumalta sen juhlasalin ohi. Askeleet hidastuivat kuin itsestään, ja hetken päästä hän pysähtyi kadun reunaan. Kyltissä oli yhä sama nimi. Ikkunoiden takana kaikki näytti melkein entiseltä, mutta hänelle se paikka ei ollut enää sama.
Muisto nousi mieleen kirkkaana. Marjan ääni, joka oli viiltänyt ilmaa terävänä ja itsevarmana. Vieraiden kasvot, osa uteliaita, osa vaivautuneita, jotkut suorastaan tyytyväisiä nähdessään toisen joutuvan nöyryytetyksi. Ja Mikaelin katse. Se katse, jota Anna oli silloin etsinyt väkijoukosta viimeiseen asti.
Hän oli odottanut edes yhtä sanaa. Pientäkin lausetta, joka olisi osoittanut, ettei hän seissyt siinä yksin. Yhtä puolustavaa elettä, yhtä askelta hänen rinnalleen.
Mutta Mikael oli vaiennut.
Ja Anna oli lähtenyt.
Hän seisoi kyltin edessä vielä pienen hetken, ei surullisena eikä vihaisena, vaan kuin olisi katsonut jonkun toisen ihmisen menneisyyttä. Sitten hän kääntyi pois ja jatkoi matkaansa.
Kulman takana alkoi hänen uusi elämänsä.
Ilman heitä.