Henki tuntui takertuvan Marjan kurkkuun, ja hänen poskilleen nousi vihaisia punaisia laikkuja.
— Se maalaistyttö… Miten hän kehtasi! Minä vielä näytän hänelle…
— Äiti, ole hiljaa, Mikael sanoi matalalla äänellä, mutta niin terävästi, ettei siihen jäänyt vastaväitteille tilaa.
Sillä hetkellä hän käsitti kaiken. Ilman Annaa hänellä ei oikeastaan ollut mitään. Ei toimivaa yritystä, ei tilejä, ei laitteita, ei perustaa, jonka varaan se loistelias kuori oli rakennettu. Hän oli pelkkä nimi ovessa, kyltti talossa, jonka joku toinen oli pystyttänyt.
Anna istui bussipysäkin penkillä takki tiukasti ympärillään. Puhelin värisi ja soi lakkaamatta. Ensin Mikael. Sitten Marja. Sitten taas Mikael. Viestejä ilmestyi ruudulle toinen toisensa perään: “Mitä sinä oikein teet?”, “Lopeta tuo pelleily ja avaa tilit heti”, “Puhutaan kotona, älä järjestä numeroa.”
Anna seurasi sanojen ilmestymistä näytölle. Aluksi ne olivat käskeviä, sitten ärtyneitä, lopulta jo lähes epätoivoisia. Hän ei vastannut yhteenkään. Hetken kuluttua hän painoi puhelimen pois päältä. Näyttö pimeni, ja ympärille laskeutui hiljaisuus.
Hänen mieleensä palasi Mikaelin ääni vuosien takaa. “En olisi selvinnyt ilman sinua, Anna.” Silloin hän oli uskonut lauseeseen. Hän oli pitänyt sitä kiitollisuutena, ehkä jopa rakkautena. Vasta nyt hän ymmärsi, ettei Mikael ollut kiittänyt. Hän oli ottanut. Ottanut hänen työnsä, aikansa, rahansa ja hiljaisuutensa. Ja kun Anna ei enää sopinut kuvaan, kun vieraille olisi pitänyt selittää, kuka hän oli, kun pöydässä olisi pitänyt olla hänelle paikka, hänet oli työnnetty syrjään.
Bussi kaartoi pysäkille. Anna nousi, astui sisään ja istuutui ikkunan viereen. Lasin takana pimeä kaupunki liukui ohi kylmänä ja vieraana. Silti hänen rintakehänsä tuntui kevyemmältä kuin vuosiin.
Jos heille ei löytynyt hänelle paikkaa samasta pöydästä, heille ei enää löytyisi paikkaa hänen elämästään.
Kolmen päivän kuluttua Mikael ilmestyi hänen ovelleen. Hän näytti ryppyiseltä ja väsyneeltä, silmien alla tummat varjot. Aluksi hän vain seisoi siinä, osaamatta aloittaa.
— Anna, älä nyt viitsi. Ei tehdä tästä typerää. Mehän olemme perhettä.
Anna ei avannut ovea kokonaan. Hän jäi kynnykselle seisomaan tyynenä.
— Perhettäkö? Sellaista, joka ajetaan ulos kaikkien nähden? Sellaista, jota äitisi pitää kelvottomana istumaan samaan pöytään?
— Äiti oli väärässä, tiedän sen. Mutta et kai sinä yhden illan takia aio rikkoa kaikkea?
— En minä ole rikkonut mitään, Anna vastasi hiljaa, ilman raivoa. — Otin vain takaisin sen, mikä oli minun. Yritys on minun nimissäni. Tilit ovat minun. Sinä sait käyttää niitä niin kauan kuin minä vaikenin.
Mikaelin leuka kiristyi. Hän yritti säilyttää ryhtinsä, mutta ääni petti.
— Sinä kostat. Tästä tässä on kyse.
— Ei, Anna sanoi ja pudisti päätään. — Kosto tarkoittaa sitä, että haluaa satuttaa. Minä en enää halua mitään sinulta. En edes riitaa.
Hän sulki oven. Mikael jäi hetkeksi käytävään, mutta lopulta hänen askeleensa loittonivat. Sen jälkeen hän ei enää tullut.
Marja jatkoi viestittelyä vielä kuukauden. Pitkiä purkauksia, uhkauksia ja solvauksia, kaikki samaa myrkkyä eri sanoilla. Anna poisti ne avaamatta. Ajan mittaan nekin loppuivat.
Yrityksen kohtalosta Anna teki lopulta oman päätöksensä.