Marja selosti jo seuraavaa tuttua tarinaa siitä, miten hänen poikansa oli muka ponnistanut tyhjästä omin voimin. Mikael otti vastaan onnitteluja, puristi käsiä vuoroin oikealta ja vasemmalta ja nautti tilanteesta. Juuri tältä menestyksen pitikin näyttää: arvokkaita ihmisiä, kallis kattaus ja ympärillä kunnioittavia katseita.
Sitten tarjoilija toi laskun. Mikael ojensi kortin huolettomasti, vilkaisemattakaan loppusummaa. Maksupääte piippasi kerran. Hetkeksi tuli hiljaista. Laite piippasi uudelleen. Hylätty.
— Kokeilkaa uudestaan, Mikael sanoi, eikä hänen hymystään ollut enää jälkeäkään.
Tarjoilija yritti. Sama tulos. Vielä kolmas kerta. Taas maksu evättiin.
Marja nousi tuoliltaan ja marssi tiskille. Hän katsoi ravintolapäällikköä ylhäältäpäin kuin olisi ollut tämän esimies.
— Mitä tämä pelleily on? Minun pojallani ei ole rahaongelmia. Tehkää se kunnolla älkääkä sählätkö.
Tiukkaan jakkupukuun pukeutunut nuori ravintolapäällikkö vastasi tyynesti, katse värähtämättä.
— Kortti on suljettu tilinomistajan toimesta. Anna peruutti käyttöoikeuden muutama minuutti sitten. Voitte maksaa käteisellä, tai kutsumme vartijat paikalle.
Koko sali jähmettyi. Joku vieraista kaivoi puhelimen esiin. Toinen käänsi kasvonsa sivuun ja teeskenteli, ettei ollut kuullut mitään. Mikaelin kasvot kalpenivat. Hän tarttui omaan puhelimeensa ja yritti soittaa Annalle. Ei vastausta. Hän soitti uudelleen. Puhelin oli pois päältä.
Marja puristi poikaansa kyynärvarresta ja sihisi hampaidensa välistä:
— Mikael, hoida tämä heti. Soita hänelle ja käske avata kortti. Ymmärrätkö sinä, millainen häpeä tämä on?
Mutta Mikael ei enää kuunnellut äitiään. Hän selasi kuumeisesti puhelintaan ja koetti muistaa muiden tilien salasanoja. Ei mitään. Kaikki oli Annan takana. Hän ei edes muistanut, milloin Anna oli järjestänyt paperit, täyttänyt hakemukset ja laittanut allekirjoitukset paikoilleen. Mikael oli vain raapustanut nimensä niihin asiakirjoihin, jotka Anna oli tuonut hänen eteensä, lukematta riviäkään.
Vieraat alkoivat yksi toisensa jälkeen nousta pöydästä. Joku mutisi anteeksipyynnön kiireisestä menosta, joku toinen suuntasi sanattomana ulos. Harmaaseen pukuun pukeutunut iäkäs asiakas pysähtyi Mikaelin kohdalle ja taputti tätä olalle ivallisen säälivästi.
— Sellaista sattuu, kollega. Vaimoa olisi kannattanut kohdella paremmin. Nyt taitaa olla myöhäistä.
Hän lähti ensimmäisenä, ja muut seurasivat perässä. Alle kymmenessä minuutissa sali oli tyhjentynyt. Jäljelle jäivät vain Mikael, hänen äitinsä ja ravintolapäällikkö, joka piteli laskua kädessään.
— Teillä on kaksikymmentä minuuttia aikaa, hän sanoi ilmeettömästi. — Sen jälkeen kutsun vartijat.
Marja kaivoi käsilaukustaan muutaman setelin. Se ei riittänyt alkuunkaan. Mikael penkoi taskunsa ja löysi vain vähän käteistä. Summa jäi yhä vajaaksi. Ravintolapäällikkö tarkkaili heitä kylmän uteliaana.
— Soititteko vaimollenne?
Mikael ei vastannut. Marja veti äänekkäästi henkeä.