Anna huomasi anoppinsa ennen kuin tämä ehti nähdä hänet. Marja seisoi juhlasalin oviaukon luona, kohenteli kaulallaan riippuvaa kultaketjua ja silmäili saapujia kuin olisi mielessään laskenut heidän arvonsa pukujen hinnan perusteella. Anna hidasti askeleitaan kynnyksellä. Hän tunsi tuon katseen liiankin hyvin: mittaileva, kylmä ja tarkka, aivan kuin panttilainaamon tiskin takaa.
Hänellä oli yllään tummansininen mekko, yksinkertainen ja vailla kimallusta. Sama mekko, jossa hän oli kulkenut kaikki juhlat jo kolmen vuoden ajan.
Marja havahtui hänen läsnäoloonsa vasta, kun Anna oli aivan lähellä. Anopin kasvot nytkähtivät tuskin huomattavasti.
— Voi, Anna-kulta, sinulle ei taida olla täällä paikkaa, hän sanoi kovalla äänellä, niin että puhe kantautui koko saliin. Sävy oli teennäisen hämmästynyt. — Rakas lapsi, taisit erehtyä ovesta, eikö niin? Meillä on täällä tarjoilu arvovaltaisille ihmisille, liikemiesten illallinen. Sinun tasollesi sopii paremmin aseman ruokala, mene vaikka sinne. Älä nolaa poikaani hänen esimiestensä edessä, ole nyt järkevä.
Anna ei vastannut mitään. Kymmenet katseet kääntyivät häneen. Joku hymähti, toinen käänsi päänsä pois kiusaantuneen näköisenä. Pitkän pöydän ääressä, joka oli katettu lasein ja leikkelelautasin, istui Mikael. Hän suoristi ranteessaan kallista kelloa ja katsoi vaimoaan kuin olisi nähnyt eksyneen asiakkaan, joka oli astunut väärään tilaan.
— Anna, äiti on oikeassa. Et sinä kuulu tähän joukkoon, ymmärräthän? Mene kotiin. Tulen myöhemmin itse perässä.
Hän ei edes noussut tuoliltaan. Ei tehnyt elettäkään tullakseen lähemmäs. Vain heilautti kättään, ikään kuin pyyhkäisten hänet pois tieltään, ja kääntyi takaisin vieraiden puoleen. Harmaaseen pukuun pukeutunut mies kumartui vierustoverinsa puoleen ja mutisi jotakin hiljaa. Molempien suupieliin nousi ivallinen hymy.
Anna kääntyi ympäri ja lähti. Ei kyyneliä, ei kysymyksiä, ei selityksiä. Ovi sulkeutui hänen takanaan pehmeästi, lähes äänettömästi.
Ulkona tuuli kävi vasten kasvoja. Anna kaivoi puhelimen laukustaan ja avasi pankkisovelluksen. Kaikki yrityksen maksukortit oli liitetty hänen tiliinsä — niin hän oli vaatinut viisi vuotta aiemmin, kun hän maksoi Mikaelin velkoja ja raahasi tätä ylös kuopasta epäonnistuneen hankkeen jälkeen. Siihen aikaan perintätoimistot soittelivat öisin, ja hänen miehensä istui kalpeana keittiön pöydän ääressä toistellen: “En pystynyt siihen, menetin kaiken.”
Anna oli silloin myynyt vanhempiensa talon maalta ja antanut rahat kysymättä vastapalveluksia. Hän hoiti kirjanpitoa öisin, neuvotteli tavarantoimittajien kanssa ja piti yritystä pystyssä sillä aikaa, kun Mikael muka rakensi mainettaan uudelleen. Mikael käytti kortteja kuin ne olisivat kuuluneet hänelle ja uskoi kaiken olevan hänen omaa ansiotaan.
Yksi napautus riitti, ja yrityskortti suljettiin. Anna katsoi näyttöä hetken, työnsi sitten puhelimen takaisin laukkuunsa. Se oli siinä.
Samaan aikaan salin sisällä vieraat alkoivat rentoutua.