Puolen tunnin kuluttua tuomari palasi saliin ja alkoi lukea päätöstä ääneen:
— Tuomioistuin vahvistaa Anna Korhosen oikeuden puoleen avioliiton aikana hankitusta yhteisestä omaisuudesta. Tähän kuuluvat asuinkiinteistö, pankkitilit sekä osuus yritystoiminnasta…
Mikael ponnahti seisomaan kuin jousen heittämänä.
— Tämä ei voi pitää paikkaansa! Minä valitan päätöksestä!
Tuomari katsoi häntä rauhallisesti.
— Teillä on siihen oikeus. Päätös jää kuitenkin voimaan.
Kuusi kuukautta kului.
Anna istui oman talonpuolikkaansa keittiössä ja vaivasi taikinaa syntymäpäiväkakkua varten. Omaisuudenjaon jälkeen talo oli virallisesti muutettu kahdeksi erilliseksi asunnoksi, joilla oli omat sisäänkäynnit. Aluksi järjestely tuntui oudolta, melkein luonnottomalta, mutta vähitellen siitä oli tullut arkea. Mikael ei sitä paitsi juuri näyttäytynyt siellä. Hän asui Emman luona.
Puhelin piippasi pöydällä. Viereisestä kahvilasta tuli uusi tilaus: vielä yksi kakku seuraavaksi päiväksi. Anna hymyili itsekseen. Kuka olisi uskonut, että hänen leipomisestaan kasvaisi pieni mutta oikea yritys?
Ovikello soi. Kun Anna avasi, kynnyksellä seisoi Antti valtava kukkakimppu sylissään.
— Hyvää syntymäpäivää, äiti!
— Voi, Antti rakas! Anna kietoi käsivartensa poikansa ympärille. — Kiitos, kultaseni.
— Miten sinulla menee? Taas leipomassa, näen minä, hän sanoi ja nyökkäsi äidin jauhoisiin käsiin.
— Tilauksia tulee niin paljon, etten meinaa pysyä perässä! Usko tai älä, kalenteri on täynnä jo kahdeksi viikoksi eteenpäin.
— Sinä olet uskomaton, Antti sanoi ja istuutui keittiönpöydän ääreen. — Entä isä? Ei kai hän ole käynyt häiritsemässä?
Anna sekoitti kulhossa olevaa täytettä hitaasti.
— Kävi viime viikolla. Väitti riidelleensä Emman kanssa.
— Ja sitten?
— Hän ehdotti, että tulisi takaisin minun luokseni. Voitko kuvitella? Anna puhalsi ilmaa nenästään. — Sanoi: ”Anna, miksi me erosimme kuin mitkäkin hölmöt? Aloitetaan alusta.”
— Mitä sinä vastasit?
— Sanoin hänelle: ”Mikael, liian myöhäistä. Minä olen vasta nyt löytänyt itseni.”
Antti nauroi tyytyväisenä ja nappasi samalla pöydältä pienen palan taikinaa.
— Äiti, olen sinusta ylpeä. Ihan oikeasti. En olisi koskaan uskonut, että nouset jaloillesi näin vahvana.
— En minäkään, Anna myönsi ja vilkaisi ikkunasta ulos. — Tiedätkö, joskus elämässä tapahtuu jotakin hirveää. Vasta myöhemmin tajuaa, että se olikin alku jollekin paremmalle.
Illalla vieraita alkoi saapua. Mukana oli Annan entisiä työtovereita oppilaitokselta, uusia ystäviä leivontakerhosta sekä naapuri Laura. Anna oli kattanut pöydän uudistetussa olohuoneessaan. Eron jälkeen hän oli remontoinut koko asunnon: tummat tapetit olivat vaihtuneet vaaleisiin, ja raskaat huonekalut olivat saaneet väistyä kevyempien tieltä. Mikael oli aina pitänyt paksuista verhoista ja massiivisista kaapeista. Anna taas kaipasi valoa, ilmaa ja tilaa hengittää.
— Syntymäpäiväsankarin kunniaksi! Laura kohotti lasinsa. — Meidän oman urheamme naisen!
— Älkää nyt, mikä sankari minä muka olen… Anna punehtui.
— Kyllä olet, sanoi Heidi oppilaitokselta empimättä. — Niin moni nainen kestää ja vaikenee, koska pelkää muutosta. Sinä uskalsit tehdä sen.
Kun viimeinenkin vieras oli lähtenyt, Anna vajosi sohvalle teekuppi kädessään. Hetken hän vain kuunteli hiljaisuutta. Sitten ovikello soi uudelleen.
Oven takana seisoi Mikael, kädessään konvehtirasia.
— Hyvää syntymäpäivää, hän mutisi.
— Kiitos, Anna vastasi, mutta ei siirtynyt sivuun kutsuakseen häntä sisälle.
— Voitaisiinko me puhua?
— Mistä?
— Minulla on ikävä sinua, Anna.
Anna katsoi häntä tarkasti. Mikael näytti vanhentuneelta ja laihtuneelta. Silmät olivat silti samat kuin ennenkin: viekkaat, arvioivat ja omiaan laskelmoimaan.
— Entä Emma?
— Me erosimme. Hän ei ollut… oikea.
— Mutta minä olisin? Anna hymyili hiljaa. — Mikael, se aika meni jo. Minulla on nyt oma elämä.
— Millainen elämä? Leivot kakkuja? hän irvisti.
— Leivon niitäkin. Lisäksi minulla on uusia ystäviä. Käyn kuorossa. Ja muutenkin… minä voin hyvin.
— Ilman minua?
— Kuvittele, Anna sanoi tyynesti. — Kolmekymmentäkaksi vuotta minä elin sinua varten. Nyt haluan elää itseäni varten.
Mikael ojensi konvehtirasian sanomatta enää mitään ja lähti. Anna sulki oven, nojasi selkänsä sitä vasten ja hengitti syvään.
— Minä onnistuin, hän kuiskasi. — Todellakin onnistuin.
Aamulla hän heräsi puhelimen soittoon. Uusi tilaus: hääkakku kolmellekymmenelle hengelle.
— Ehtisikö se lauantaiksi? kysyi nuori nainen linjan toisessa päässä.
— Ehtii kyllä, Anna vastasi varmalla äänellä. — Tästä eteenpäin minä pystyn mihin tahansa.
Hän avasi ikkunan. Keväinen auringonvalo tulvi huoneeseen ja levittäytyi lattialle lämpimänä juovana. Edessä oli niin paljon suunnitelmia: kondiittorikurssi, matka meren rannalle ystävien kanssa ja pian myös ensimmäinen lapsenlapsi, jota Antin perheeseen odotettiin.
— Kuka olisi arvannut, Anna katsoi hymyillen taivaalle, — että viisikymmentäviisivuotiaana elämä vasta alkaa kunnolla.