— Juuri tuollaista päättäväisyyttä tarvitaan, Helena sanoi hyväksyvästi. — Nähdään huomenna.
Oikeussali ei ollut lainkaan sellainen kuin Anna oli mielessään kuvitellut. Se muistutti pikemminkin tavallista virastohuonetta: puiset penkit, tuomarin pöytä ja seinällä Suomen vaakuna. Anna hypisteli hermostuneena käsilaukkunsa hihnaa ja pakotti itsensä olemaan vilkaisematta Mikaelia, joka istui vastapäätä itsevarmana kuin koko tilanne olisi ollut hänelle pelkkä muodollisuus.
— Hengittäkää rauhallisesti, Helena kuiskasi hänen vierestään. — Meillä on kaikki tarvittava.
— Entä jos hän keksii jotain? Te ette tunne häntä niin kuin minä…
— Näen hänen kaltaisiaan lähes joka päivä, asianajaja vastasi pienesti hymyillen. — Katsokaa, hän toi mukanaan Henrik Laineen. Rikkaiden asiakkaiden suosikkipuolustajan. Mutta edes hän ei pysty kumoamaan tosiasioita.
Tuomari astui sisään. Hän oli keski-ikäinen nainen, jonka kasvoilla näkyi väsymys ja vuosien työ.
— Aloitamme Korhosten omaisuudenjakoa koskevan asian käsittelyn, hän totesi ja silmäili papereita nopeasti. — Vastaajan edustaja?
Mikaelin asianajaja nousi seisomaan.
— Henrik Laine. Päämieheni Mikael Korhonen katsoo, että Anna Korhosen vaatimukset tulee hylätä perusteettomina. Koko omaisuus on hankittu hänen henkilökohtaisilla varoillaan ja rekisteröity hänen nimiinsä.
Annan sormet puristuivat nyrkkiin. Miten mies kehtasi? Hänen mieleensä nousivat kaikki ne vuodet, jolloin hän oli säästänyt jokaisen ylimääräisen euron, jotta talo saataisiin rakennettua. Hän muisti lisätunnit oppilaitoksessa ja sen, kuinka hän oli sanonut itselleen sijoittavansa heidän yhteiseen tulevaisuuteensa.
— Kantajan kanta? tuomari kysyi.
Helena nousi rauhallisesti.
— Anna Korhonen ei hyväksy vastaajan väitteitä. Omaisuus on karttunut avioliiton aikana, ja hän on osallistunut sen hankkimiseen sekä omilla varoillaan että työllään. Meillä on tästä näyttöä.
Mikael tuhahti halveksivasti ja kumartui sanomaan jotakin asianajajalleen. Laine nyökkäsi lyhyesti.
— Millaista näyttöä? tuomari tiedusteli.
Helena avasi kansionsa.
— Ensinnäkin kuitit ja kirjalliset vahvistukset summista, jotka Mikael Korhonen on vastaanottanut vaimoltaan talon rakentamista varten. Lisäksi maksutositteet, joista ilmenee, että Anna Korhonen on maksanut rakennustarvikkeita omalta kortiltaan. Mukana on myös tiliotteita, joissa näkyy suuria käteisnostoja rakentamisen ajalta, sekä todistajien lausuntoja.
— Täyttä roskaa! Mikael ponnahti pystyyn. — Mitä ihmeen kuitteja? Siitä on ikuisuus, en minä mitään sellaisia muista!
— Hiljaisuutta salissa, tuomari sanoi terävästi. — Te puhutte vain silloin, kun teiltä kysytään.
Helena toimitti asiakirjat tuomarille. Tämä alkoi käydä niitä läpi huolellisesti, sivu sivulta.
— Kutsutaan todistaja Antti Korhonen.
Antti astui sisään. Hän yritti näyttää tyyneltä, mutta jännitys näkyi hänen kasvoiltaan.
— Antti, voitteko vahvistaa, että äitinne käytti omia varojaan talon rakentamiseen?
— Voin, hän vastasi ja nyökkäsi. — Olin silloin vielä lapsi, mutta muistan sen hyvin. Äiti vei rakennukselle rahaa monta kertaa. Hän sanoi aina, että se oli hänen palkastaan ja että sillä ostettaisiin materiaaleja.
— Valetta! Mikael karjaisi taas nousten puoliksi seisomaan. — Hän vain puolustaa äitiään!
— Korhonen, vielä yksikin välihuomautus, ja määrään teidät poistettavaksi salista, tuomari ilmoitti kylmästi.
Antin jälkeen kuultiin muita todistajia. Naapuri Laura kertoi, miten Anna oli ottanut lainaa talon ensimmäistä maksuerää varten. Entinen työtoveri oppilaitoksesta muisti, kuinka Anna oli tehnyt iltaisin yksityisopetusta ja sanonut keräävänsä rahaa kylpyhuoneen laattoihin.
Jokaisen todistajan jälkeen Mikaelin ilme synkkeni entisestään. Hänen asianajajansa selasi papereitaan yhä levottomammin, aivan kuin niistä olisi äkkiä voinut löytyä jokin pelastava yksityiskohta.
— Haluaisin esittää vielä yhden asiakirjan, Helena sanoi lopulta ja otti kansiosta kellastuneen paperin. — Tämä on Anna Korhosen antama valtakirja miehelleen yrityksen asioiden hoitamista varten. Sen lisäksi tässä on pankin tiliote, joka osoittaa, että yrityksen alkupääoma on maksettu Annan säästötililtä.
Saliin laskeutui niin syvä hiljaisuus, että paperin kahahduskin tuntui kuuluvan liian kovaa. Mikaelin kasvot kalpenivat.
— Mistä sinä tuon sait? hän sihahti.
— Pankin arkistosta, Helena vastasi tyynesti. — Tietoja säilytetään pidempään kuin moni luulee.
Tuomioistuin vetäytyi harkitsemaan ratkaisuaan. Anna jäi istumaan paikalleen liikkumatta. Hän ei uskaltanut vielä uskoa, että kaikki oli todella kääntymässä hänen edukseen.
— Voitammeko me? hän kuiskasi.
Helena vilkaisi häntä ja iski silmää.
— Me olemme käytännössä jo voittaneet. Tuomarilla ei ole muuta vaihtoehtoa. Laki on meidän puolellamme.