— Mikä ihmeen yhteinen? — Mikael purskahti ivalliseen nauruun. — Mistä sinä oikein puhut? Sinähän olet eläkkeelle jäävä opettaja, mikä yritys muka olisi sinun?
— Minäkin laitoin siihen rahaa. Minulla on siitä kuitit ja tositteet.
— Tositteetko? — hänen äänensä värähti ensimmäistä kertaa. — Älä viitsi. Nehän olivat lahjoja.
— Ratkotaan se sitten oikeudessa, — Anna sanoi äkkiä niin lujalla äänellä, että säikähti itsekin, ja katkaisi puhelun.
Sydän hakkasi kylkiluita vasten kuin olisi yrittänyt ulos. Hän ei ollut koskaan puhunut Mikaelille sillä tavalla. Aina hän oli väistänyt, myöntynyt, niellyt sanansa. Kolmekymmentäkaksi vuotta hän oli antanut periksi. Ja nyt…
— Teinkö minä sen todella? — hän kuiskasi ja huomasi hymyilevänsä ensimmäistä kertaa moneen päivään.
Seuraavat viikot kuluivat kuin sumun sisällä. Anna kokosi papereita, kävi tapaamassa asianajajaa ja opetteli sanoja, jotka olivat hänelle siihen asti kuulostaneet vieraalta kieleltä. Ammattikorkeakoululta hän otti virkavapaata, sillä luentojen pitäminen oli mahdotonta, kun ajatukset karkasivat koko ajan oikeusjuttuun.
— Annaseni, sinähän olet laihtunut, — kollega Heidi huomautti opettajainhuoneessa. — Syö edes jotakin.
— Ei nyt ehdi, — Anna huitaisi kädellään. — Minun täytyy järjestää asiakirjoja.
— Kuule… se mies… eihän hän uhkaile sinua?
— Toistaiseksi vain puhelimessa, — Anna hymähti kuivasti. — Soittaa ja toistaa, että minun pitäisi tulla järkiini. Aivan kuin minä tässä olisin se, joka on menettänyt tolkkunsa.
Samana iltana Antti soitti.
— Äiti, hän käy minun hermoilleni, — pojan ääni kuulosti uupuneelta. — Joka päivä hän ottaa yhteyttä ja vaatii, että minun pitäisi puhua sinulle järkeä.
— Entä mitä sinä vastasit?
— Mitä minä nyt voisin? Sanoin, että tämä on teidän kahden asia. Siitä hän vasta raivostuikin.
Anna huokaisi. Antti oli aina pitänyt etäisyyttä vanhempiensa riitoihin. Ehkä niin olikin parempi.
— Miten sinä itse jaksat, äiti?
— Kyllä minä pärjään, — Anna nielaisi. — Tiedätkö, löysin vanhoja valokuvia. Muistatko, kun taloa rakennettiin? Sinä olit silloin vielä pieni.
— Totta kai muistan! Minähän kannoin tiiliä! — Antti naurahti. — Isä seisoi vieressä ja komensi muita.
— Niin seisoi. Ja rahat tulivat minulta.
— Mitä?
— Niin se meni. Koko opettajanpalkkani upposi rakennustarvikkeisiin. Minulla on vieläkin vanhat kuitit tallessa.
— Uskomatonta. Hän taas väittää tehneensä kaiken yksin…
Puhelin piippasi kesken lauseen. Mikael yritti soittaa. Anna hylkäsi puhelun.
— Siinä hän taas on. Nyt hän soittaa joka päivä.
— Älä vastaa.
— En vastaakaan. Mutta hän ilmestyy ovelle.
Edellisenä päivänä Mikael oli tullut varoittamatta. Hän oli seissyt kynnyksellä sama ilme kasvoillaan, jolla oli ennen saanut Annan vaikenemaan yhdellä katseella. Ennen se oli tehonnut. Ei enää.
— Anna ne paperit takaisin, — Mikael oli vaatinut.
— En anna.
— Anna, sinä leikit tulella.
— Sinä tässä olet leikkinyt, Mikael. Minulla. Kolmekymmentäkaksi vuotta.
Mikael paiskasi ulko-oven kiinni niin rajusti, että karmista varisi maalia lattialle.
Tänään paikalle tuli nainen. Nuori, huoliteltu, kiiltävä kuin vasta pakkauksesta otettu esine, ja katseessa avoin röyhkeys.
— Olen Emma, — hän ilmoitti heti. — Meidän täytyy puhua.
— Mistä asiasta? — Anna kysyi ja ristisi kätensä rinnalle.
— Mikaelista. Hän kärsii. Tehän eroatte joka tapauksessa, miksi tästä pitää tehdä tällainen näytelmä?
— Millainen näytelmä?
— No nämä… vaatimukset. Talo, rahat ja kaikki muu.
— Minun rahani, — Anna korjasi rauhallisesti.
— Älkää nyt viitsikö. Mitkä teidän rahanne? — Emma pyöräytti silmiään. — Mikael hoiti yrityksen, ja te taas…
— Minä taas mitä?
Tyttö epäröi hetkeksi.
— No… olitte kotona.
— Olen opettanut kolmekymmentä vuotta ammattikorkeakoulussa.
— Ihan sama! — Emma tokaisi. — Minä ja Mikael rakastamme toisiamme. Ja te…
— Kuinka vanha sinä olet, Emma?
— Kaksikymmentäseitsemän, — hän vastasi uhmakkaasti.
— Kaksikymmentäseitsemänvuotiaana minäkin luulin, että kaikki on yksinkertaista. — Anna huokaisi. — Sano Mikaelille, että näemme oikeudessa.
Kun Emma oli lähtenyt, Anna jäi pitkäksi aikaa seisomaan peilin eteen. Rypyt, harmaat hiussuortuvat, väsynyt iho… Ei, hän ei ollut kilpailija tuolle tytölle. Mutta eihän kyse ollutkaan siitä.
— En minä taistele nuoruudesta, — hän sanoi peilikuvalleen hiljaa. — Minä taistelen oikeudesta.
Illansuussa Helena soitti.
— Anna Korhonen, asiakirjat ovat valmiit. Huomenna jätämme kanteen.
— Näinkö nopeasti?
— Miksi viivytellä? Meidän asemamme on vahva. Muuten, entinen miehenne otti yhteyttä minuunkin.
— Mitä hän halusi?
— Uhkailla, — asianajaja vastasi, ja hänen äänessään kuului pieni hymy. — Mutta minä en säikähdä sellaisesta. Oletteko valmis oikeudenkäyntiin?
— En, — Anna sanoi rehellisesti. — Mutta minulla ei ole enää vaihtoehtoa.