Kun erohakemus oli jätetty, entinen aviomies kuvitteli voivansa viedä vaimoltaan sekä rahat että kodin — mutta hän ei tiennyt, millainen yllätys oli tulossa.
Anna oli hangannut samoja kahvikuppeja jo ainakin kymmenen minuuttia. Ajatukset kiersivät päässä sekavana vyyhtinä, ja sormet tärisivät niin, että posliini kilahteli hiljaa. Mikaelin ääni kaikui yhä hänen korvissaan.
”Olen pannut avioeron vireille. Talo jää minulle, samoin rahat. Ymmärräthän itsekin: kaikki on minun nimissäni.”
Kolmekymmentäkaksi vuotta yhteistä elämää. Kolmekymmentäkaksi pitkää vuotta. Ja kaikki päättyi yhteen lauseeseen. Hän ei ollut edes valinnut hetkeä illallispöydässä, ei katsonut kunnolla silmiin. Hän oli vain tokaissut asian ohimennen samalla, kun sujautti papereita salkkuunsa.
Puhelin värähti pöydällä. Soittaja oli hänen poikansa.
— Äiti? Miten sinä voit? — Antin äänessä kuului huoli.
— Kyllä minä pärjään, — Anna vastasi ja nielaisi kurkkuun nousseen palan. — Kaikki on hyvin.
— Isä soitti minulle. Onko se totta?
— On.
— Hyvä luoja, äiti… miten sinä voit kuulostaa noin rauhalliselta? Hänhän… hän aikoo erota sinusta!
— Mitä minun pitäisi tehdä, Antti? Huutaa? Menettää malttini?
Anna nosti kupin takaisin hyllylle. Kolmenkymmenenkahden vuoden ajan hän oli järjestänyt ne koon mukaan. Mikael piti järjestyksestä.
— Hän sanoi, että talo ja tilit kuuluvat hänelle, — Anna lisäsi hiljaa.
— Mitä? Miten hän kehtaa! Tehän hankitte kaiken yhdessä!
— Yhdessä… — Anna hymähti katkerasti. — Mutta paperien mukaan kaikki on hänen nimissään.
Ovikello soi. Oven takana seisoi naapuri Laura, ainoa ystävä, joka ei ollut vuosien varrella kadonnut heidän elämästään, vaikka Mikael oli aina pitänyt ihmiset etäällä.
— Voi Anna-kulta! — Laura puuskahti ja sulki hänet tiukkaan halaukseen. — Kaikki ovat jo kuulleet. Se mies… sinun oma miehesi!
— Mistä he ovat kuulleet? — Anna sai vaivoin kysyttyä.
— Satu toisesta rapusta näki hänet nuoremman naisen kanssa. He olivat katsomassa uutta asuntoa. Miehesi oli sanonut: ”Muutamme tänne, kun ero on selvä.”
Anna joutui nojaamaan seinään. Hänen sisällään tuntui napsahtavan jokin poikki.
— Eli hänellä on… joku toinen?
— Etkö sinä tiennyt? — Laura peitti suunsa kädellään. — Voi ei, minä hölmö…
Sinä yönä Anna ei saanut unta. Hän istui valokuvien äärellä ja selasi mennyttä elämäänsä kuva kuvalta. Tässä oli heidän häänsä: hän yksinkertaisessa valkoisessa puvussa, kasvot säteilevinä. Tässä ensimmäinen yhteinen loma, meri ja kirkas aurinko taustalla. Tässä pieni Antti. Viimeisiltä viideltä vuodelta yhteisiä kuvia oli tuskin lainkaan. Oli vain Mikael yksin esitystilaisuuksissa, työmatkoilla, milloin missäkin.
Aamulla Anna huomasi, että Mikaelin työhuoneen kassakaappi oli jäänyt auki. Kaikki asiakirjat oli viety. Myös talon paperit, sen talon, jonka he olivat rakentaneet yhdessä. Anna muisti yhä, miten oli kantanut tiiliä, valinnut tapetteja ja antanut opettajanpalkkansa rakennuskuluihin viimeistä euroa myöten.
— En minä voi luovuttaa näin helposti, — hän sanoi peilikuvalleen.
Asianajotoimistossa oli viileää, ja ilmassa leijui vastakeitetyn kahvin tuoksu.
— Minä olen Helena, — asianajaja esittäytyi. — Kertokaa rauhassa, mitä on tapahtunut.
Anna puhui katkonaisesti ja pysähtyi tämän tästä keräämään itseään.
— Minä luulin aina… mehän olimme perhe… en minä seurannut papereita niin tarkasti…
— Niin tekee valitettavan moni nainen, — Helena nyökkäsi. — Mutta tässä on myös hyvä uutinen. Vaikka omaisuus olisi merkitty miehenne nimiin, avioliiton aikana hankittu varallisuus jaetaan lain mukaan puoliksi.
— Ihanko todella? — Anna nosti katseensa nopeasti. — Mutta hän väittää…
— Mitäpä muutakaan hän väittäisi? — Helena hymyili kevyesti. — Tietenkin hän sanoo kaiken olevan hänen. Se on hyvin tavallista. Onko teillä mitään tositteita? Kuitteja? Velkakirjoja? Kirjallisia merkintöjä?
Kotona Anna käänsi kaapit ja laatikot ympäri. Vanhan pahvilaatikon pohjalta löytyivät rakennustarvikkeiden kuitit sekä ne paperit, joihin Mikael oli kirjoittanut nimensä aina, kun oli ”lainannut” häneltä rahaa yritystoimintaansa varten. Anna oli säilyttänyt kaiken tietämättä oikein itsekään miksi. Ehkä se oli opettajan tapa: asiat piti panna muistiin ja todistaa tarvittaessa.
Puhelin soi jälleen.
— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? — Mikaelin ääni oli kylmä kuin jää. — Juoksitko heti asianajajan luo?
— Mistä sinä sen tiedät?
— Sillä ei ole merkitystä. Kuuntele nyt, Anna, — hänen äänensä pehmeni äkkiä. — Miksi meidän pitäisi ryhtyä sotimaan? Erotkaamme rauhassa. Minä jätän sinulle vähän rahaa alkuun.
— Vähän rahaa? — Anna puristi puhelinta tiukemmin kädessään. — Entä puolet talosta? Entä yhteinen yrityksemme?