— …joka sai minulta kymmenentuhatta euroa ”koiran leikkausta” varten.
— Valetta! Sari ponkaisi pystyyn.
— Rauhallisesti, Anna sanoi ja vaihtoi seuraavaan kuvaan. Näytölle ilmestyi kuvakaappaus tilisiirrosta. — Tässä on maksukuitti. Samalta päivältä, jolloin turkkikuva ilmestyi.
Anopin kasvot valahtivat kalpeiksi.
— Jatketaan, Anna sanoi ja avasi pankin tiliotteen. — Tässä näkyvät kaikki siirrot, jotka mieheni on tehnyt äidilleen viimeisen vuoden aikana. Kolmekymmentäkahdeksantuhatta kuusisataa euroa. Meidän yhteisistä varoistamme.
Pekka painoi katseensa pöytään.
— Ja lopuksi… Annan ääni petti hetkeksi. — Tässä on esimieheni kirjallinen lausunto kunnianloukkauksesta.
Lähipoliisi vaihtoi levottomana asentoa tuolillaan.
— Tuota… nämä ovat perheen sisäisiä asioita…
— Eivät ole, Anna sanoi ja suoristautui. — Tässä on kyse rikosasiasta. Petoksesta, kiristyksestä ja perättömien väitteiden levittämisestä.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, raskas ja painostava.
Ensimmäisenä tointui anoppi.
— Sinä… sinä et pysty todistamaan mitään!
— Olen jo todistanut, Anna vastasi ja kosketti takkinsa taskussa olevaa sanelinta. — Kaikki on nauhalla.
Sitten hän kääntyi katsomaan miestään.
— Huomenna jätän avioerohakemuksen. Ja jos yksikin teidän ”tiiviistä perheestänne” yrittää vielä kerran vahingoittaa minua, nämä tallenteet päätyvät syyttäjälle.
Oviaukolla hän pysähtyi vielä hetkeksi.
— Tavaroilleni saatte tehdä mitä haluatte. Minä en tarvitse teiltä enää mitään.
Kun ovi sulkeutui hänen takanaan, sisältä kuului anopin korvia vihlovan kova huuto:
— Miten hän kehtaa!
Mutta Anna ei enää kuunnellut. Hän käveli autolleen, ja ensimmäistä kertaa kuukausiin hänestä tuntui, että ilma kulki keuhkoihin asti.
Taskussa puhelin värähti. Viesti oli ystävältä.
”Sinä teit sen. Haetaanko samppanjaa?”
Anna hymyili ja kirjoitti vastauksen:
”Ei. Mennään asianajajan luo.”
Hän ei vielä siinä vaiheessa tiennyt, että varsinainen näytös oli vasta alkamassa. Sillä juuri kun hän istuutui autoonsa, Pekka soitti paniikissa jollekin ja kuiskasi:
— Äiti, mitä me nyt tehdään? Jos hän vie tämän oikeuteen, kaikkihan saavat tietää sinun toisesta lainastasi… ja isän toisesta perheestä…
Kolme viikkoa myöhemmin Anna seisoi käräjäoikeuden portailla ja oikaisi uuden takkinsa kaulusta. Hänen vierellään seisoi asianajaja, entisen opiskelukaverin ystävä, joka oli tarttunut juttuun poikkeuksellisella tarmolla.
— Oletko valmis? asianajaja kysyi selatessaan vielä papereita.
— Olen ollut valmis jo kauan, Anna sanoi ja veti syvään henkeä.
Istuntosali otti heidät vastaan kireällä hiljaisuudella. Vastakkaisella puolella istuivat Pekka, anoppi ja heidän asianajajansa, iäkäs mies, jonka katseessa oli enemmän väsymystä kuin taistelutahtoa.
Tuomari avasi istunnon.
— Asia koskee Anna Korhosen ja Pekka Korhosen avioliiton purkamista.
Pekka naputteli hermostuneesti sormillaan pöydän pintaa. Anoppi puolestaan sinkosi Annaan katseita, joissa ei ollut jälkeäkään sovinnosta.
Kun tuomari pyysi osapuolia esittämään avioeron ehdot, Annan asianajaja nousi seisomaan.
— Päämieheni vaatii yhteisen omaisuuden jakamista tasan. Lisäksi vaadimme kolmenkymmenentuhannen euron korvausta henkisestä kärsimyksestä.
Salissa nousi välittömästi närkästynyt kohahdus.
— Mitä rahoja vielä? anoppi huudahti ja nousi puolittain seisomaan. — Hänenhän pitäisi maksaa meille takaisin!
— Maria Korhonen, tuomari sanoi terävästi. — Pyydän noudattamaan järjestystä.
Annan asianajaja jatkoi rauhallisesti:
— Meillä on näyttöä siitä, että vastaajan perhe on järjestelmällisesti painostanut päämiestäni rahallisesti. Lisäksi aineistosta ilmenee kunnianloukkaukseen ja henkiseen painostukseen viittaavia seikkoja.
Hän asetti pöydälle kansion, jossa oli tulostettuja viestiketjuja, pankin tiliotteita ja äänitallenteiden litterointeja.
Pekan kasvot menettivät värinsä.
— Anna… Mehän voimme vielä sopia tämän nätisti…
— Myöhäistä, Anna vastasi hiljaa.
Tuomari kävi asiakirjoja läpi pitkään ja kohotti lopulta katseensa.
— Onko vastaajapuolella tähän lausuttavaa?
Heidän asianajajansa huokaisi raskaasti.
— Olemme valmiita sovintoon.
Tunnin kuluttua kaikki oli ohi. Asunto jäi yhteiseen omistukseen siihen asti, kunnes se myytäisiin. Auto meni Pekalle, mutta tileillä olleista varoista puolet palautettiin Annalle.
Kun he poistuivat salista, Pekka sai hänet kiinni käytävällä.
— Anna… Minä…
Anna pysähtyi ja kääntyi. Pitkästä aikaa hän katsoi miestä kunnolla. Tuota ihmistä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin täynnä toivoa.
— Tiedätkö, mikä tässä sattuu eniten? hän sanoi. — Minä olisin luultavasti vaikka kokannut äitisi kansion mukaan, jos sinä olisit edes kerran seissyt minun puolellani.
Pekka laski katseensa.
— Hän on kuitenkin äitini…
— Niin on, Anna vastasi. — Mutta nyt se on sinun ongelmasi.
Hän kääntyi pois ja jatkoi kohti ulko-ovea. Kadulla häntä odotti ystävä samppanjapullon kanssa.
— No niin, vapaa nainen?
Anna naurahti, ja samassa hän huomasi kyynelten valuvan poskilleen.
— Tiedätkö, mitä haluan tehdä ensimmäiseksi?
— No?
— Syödä pizzaa. Sitä ananaspizzaa, jota hän ei voinut sietää.
Ystävä kietoi käsivartensa hänen hartioidensa ympärille.
— Lähdetään sitten.
Kun auto nytkähti liikkeelle, Anna otti puhelimensa esiin. Perheen yhteisessä keskustelussa, josta häntä ei ollut vieläkään poistettu, hohti uusi viesti anopilta:
”Poikani, älä huoli. Me löydämme sinulle uuden vaimon. Sellaisen, joka tottelee.”
Anna hymyili ja naputti viimeisen viestinsä ennen keskustelun estämistä:
”Kiitos listasta. Seuraavaksi minun listani menee asianajajalle.”
Hän sulki sovelluksen, laski ikkunan alas ja hengitti syvään. Edessä oli uusi elämä.
Samaan aikaan hänen entisen miehensä autossa puhelin alkoi soida.
— Haloo, äiti?
— Poika, tule heti tänne! anoppi kirkui luuriin. — Se kelvoton isäsi on hakenut avioeroa! Kävi ilmi, että hänellä on…
Mutta Anna ei enää koskaan kuulisi, miten lause jatkui. Hänen tarinansa sen perheen kanssa oli päättynyt.
Vaikka… ehkä jossakin kasvoi jo uusi miniä, jonka kohtalona oli vielä jonain päivänä saada käsiinsä se sama sininen kansio.