Anna käänsi katseensa Pekkaan. Tämä ei sanonut sanaakaan.
— Kuulitko sinä, mitä hän juuri sanoi? Anna kysyi hiljaa. — Kenen puolella sinä oikein olet?
Pekka laski silmänsä lattiaan.
— Äiti tarkoittaa vain hyvää…
Silloin Annan sisällä jokin napsahti poikki. Ei kovaa, ei näyttävästi, vaan lopullisesti.
— Selvä, hän sanoi matalalla äänellä. — Siinä tapauksessa tässä on minun vastaukseni.
Hän meni kaapille, avasi oven ja veti esiin sen tutun sinisen kansion, johon Maria oli kirjoittanut ruokalistoja ja määräyksiään. Anna piti sitä hetken käsissään. Sitten hän katsoi suoraan anoppiaan silmiin ja repäisi kansion rauhallisesti kahtia.
— Minä en enää laita ruokaa teidän käskyjenne mukaan. Enkä muutenkaan. En enää lainkaan.
— Kuinka sinä kehtaat! Maria kiljaisi.
Anna kääntyi Pekan puoleen.
— Ja sinä. Valitse nyt. Minä tai äitisi.
Keittiöön laskeutui raskas hiljaisuus. Pekan leuat kiristyivät, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
— Jos sinä et kunnioita minun perhettäni… meillä ei ole yhteistä tietä.
Anna nyökkäsi hitaasti.
— Ymmärsin.
Hän käveli pois keittiöstä, meni makuuhuoneeseen ja alkoi kerätä tavaroitaan matkalaukkuun. Kymmenen minuutin kuluttua hän seisoi jo eteisessä takki päällä ja laukku vieressään.
— Haen loput huomenna, hän sanoi katsomatta miestään.
— Anna, odota…
Ovi pamahti kiinni ennen kuin Pekka ehti jatkaa.
Ulkona sade kaatui taivaalta kuin ämpäristä. Anna käveli eteenpäin tuntematta kylmyyttä, märkää asfalttia tai kasvoille hakkaavia pisaroita. Puhelin värähti hänen taskussaan. Viesti oli ystävältä.
“Missä olet? Onko kaikki hyvin?”
Anna pysähtyi katulampun alle ja näppäili vastauksen.
“Lähdin juuri avioliitostani. Tai melkein. Mutta olen kunnossa.”
Hän ei vielä tiennyt, että kyse oli vasta sodan ensimmäisestä laukauksesta. Pekan suku oli jo ehtinyt avata oman keskustelunsa siitä, miten “niskuroiva miniä saadaan takaisin ruotuun”.
Ensimmäinen yö ystävän luona kului lähes kokonaan valveilla. Anna pyöri kapealla vuodesohvalla, tuijotti pimeää kattoa ja kuuli mielessään yhä uudelleen Pekan viimeiset sanat: “Jos sinä et kunnioita minun perhettäni…” Aivan kuin hän ei olisi koko avioliiton ajan yrittänyt tulla heidän kanssaan toimeen.
Aamulla puhelin alkoi piipata taukoamatta.
— Anna, oletko nähnyt, mitä ne tekevät? ystävä kysyi ja työnsi oman puhelimensa hänen käteensä.
Perheen keskusteluryhmässä, josta Anna oli jo poistettu, oli uusi kuva. Maria istui heidän keittiönpöytänsä ääressä. Pöydällä lepäsi sama sininen kansio, teipillä kömpelösti yhteen liimattuna. Kuvatekstissä luki:
“Kukaan ei riko meidän perhettämme. Anna, jos haluat palata, pyydät kaikilta anteeksi ja alat noudattaa sääntöjä.”
Sukulaisten kommentit olivat ilmestyneet alle nopeasti.
“Ilman Pekkaa hän jää puille paljaille!”
“Polvilleen pyytämään anteeksi, niin ehkä otetaan takaisin!”
Ystävä katsoi Annaa vakavana.
— Ethän sinä oikeasti aio palata?
Anna ei vastannut. Hän avasi pankkisovelluksen. Yhteisellä tilillä, jolla vielä edellisenä päivänä oli ollut 18 000 euroa, näkyi nyt saldo: 340 euroa.
— Hän siirsi kaiken… Anna kuiskasi.
Samassa hänen työpuhelimensa alkoi soida.
— Anna Korhonen, tulisitko käymään työhuoneessani, esimies sanoi kuivasti.
Esimiehen huoneessa häntä odotti jäinen tunnelma. Mies istui pöytänsä takana, kädet ristissä, eikä tarjonnut tuolia.
— Tiedättekö, miksi pyysin teidät tänne?
— En…
— Teidän anoppinne kävi luonani. Hän jätti valituksen.
Esimies ojensi hänelle paperin.
“Pyydän tarkistamaan miniäni Annan ammatillisen soveltuvuuden. Hän käyttää työaikaa henkilökohtaisiin asioihin ja poistuu usein työpaikalta. Myös mahdollinen varkaus on syytä selvittää.”
Anna tunsi, kuinka hänen sormensa kylmenivät.
— Minä… minä en koskaan…
— Tiedän, esimies huokaisi. — Mutta tämän jälkeen minun on pakko käynnistää tarkastus. Ja jos sieltä löytyy yksikin virhe…
Paluumatkalla Anna sai viestin Pekalta.
“Äiti on vain huolissaan sinusta. Tule takaisin, niin selvitetään kaikki.”
Hän oli vähällä paiskata puhelimen pois, mutta uusi viesti ilmestyi heti perään. Se oli Sarilta.
“Anna, jätit meille pussillisen tavaroitasi. Tule huomenna kello 18.00, niin jutellaan.”
Kun ystävä luki viestit, hän tarttui Annaa käsivarresta.
— Sinä et mene sinne yksin. Tuo on ansa.
Anna katsoi ulos ikkunasta. Ilta pimeni hitaasti talojen väliin.
— Minä tiedän. Mutta tämä on vietävä loppuun.
Hän ei tiennyt vielä sitäkään, että Maria oli jo järjestänyt seuraavalle illalle “vakavan keskustelun”, johon osallistuisi myös Jukka, suvun poliisina työskentelevä setä. Tarkoitus oli opettaa tottelemattomalle miniälle, missä tämän paikka oli.
Seuraavana päivänä Anna saapui Sarin talolle täsmälleen kuudelta. Ystävä jäi odottamaan autoon rappukäytävän eteen. Hänen puhelimessaan oli äänityssovellus valmiiksi päällä.
Ennen ovikellon painamista Anna veti syvään henkeä. Hänen takkinsa taskussa oli toinen nauhuri. Ystävä oli vaatinut sitä, eikä Anna ollut lopulta väittänyt vastaan.
Oven avasi Sari. Hänellä oli yllään se sama minkkiturkki.
— No, tulithan sinä, Sari sanoi vinosti hymyillen. — Tule sisään. Sukua onkin paikalla ihan mukavasti.
Olohuoneessa istuivat Marian ja Pekan lisäksi kaksi muuta ihmistä: tuntematon mies poliisin virkapuvussa sekä vanhempi nainen, jonka katse oli terävä ja kylmä.
Pekka nousi seisomaan.
— Anna, tässä on Jukka, meidän setä. Hän on aluepoliisi. Ja tuossa on Päivi, psykologi.
— Psykologi? Anna kysyi ja riisui hitaasti takkinsa.
— Kyllä, Maria vastasi leuka pystyssä. — Jotta sinä vihdoin ymmärtäisit, miten perheessä käyttäydytään.
Anna istui heitä vastapäätä nojatuoliin. Hänen polvensa vapisivat, mutta kasvot pysyivät tyyninä.
— Missä minun tavarani ovat?
— Ei hätäillä, Sari sanoi ja istahti hänen viereensä. — Ensin keskustellaan.
Jukka otti taskustaan muistivihkon.
— Eli teistä on tehty ilmoitus. Perheen hylkääminen, sukulaisten loukkaaminen…
— Mitä loukkauksia? Anna puristi kätensä yhteen.
— Tässä! Maria kaivoi puhelimensa esiin. — Katsokaa, mitä hän kirjoitti minulle!
Näytöllä näkyi Annan viesti: “En enää valmista ruokaa teidän ruokalistanne mukaan.”
Anna purskahti kuivaan nauruun.
— Tämäkö on loukkaus?
— Sinä pilkkaat vanhempia ihmisiä! Sari kivahti.
Päivi nojautui eteenpäin ja puhui matalalla, opetetulla äänellä.
— Nuori nainen, minusta näyttää, että teillä on vakavia vaikeuksia hyväksyä auktoriteetteja. Te tarvitsette apua.
Anna nousi hitaasti seisomaan.
— Hyvä on. Puhutaan sitten auktoriteeteista.
Hän otti puhelimensa esiin, avasi kuvan turkista ja suurensi hintalapun näkyviin.
— Tässä on Sari, Anna sanoi ja käänsi näytön niin, että kaikki huoneessa näkivät kuvan.