Pekka kohautti olkapäitään liian huolettomasti.
— Ei mitään vakavaa. Äiti tarvitsee vähän rahaa parvekkeen korjaamiseen.
— Kuinka vähän? Anna kysyi heti.
— Vain seitsemäntuhatta.
Anna laski kuppinsa pöydälle niin äkisti, että teetä läikkyi aluslautaselle.
— Seitsemäntuhatta? Mistä me muka otamme sellaisen summan?
— Onhan meillä säästöjä, Pekka mutisi katsomatta häntä silmiin.
— Ne säästöt olivat lomaa varten. Ja uutta jääkaappia varten, jos satut muistamaan. Vanha hajoaa minä päivänä tahansa.
— Äiti maksaa takaisin kesään mennessä, Pekka sanoi ja huitaisi kädellään kuin asia olisi ollut mitätön. — Minä ehdin jo siirtää rahat.
Anna nousi niin nopeasti, että tuoli kolahti lattiaan.
— Siirsit jo? Etkö aikonut kysyä minulta yhtään mitään? Ne ovat meidän yhteisiä rahojamme!
— Älä nyt huuda. Kyse on äidistä. Ei hänelle voi kieltäytyäkään.
Juuri silloin Annan puhelin alkoi soida. Näytöllä näkyi tuntematon numero.
— Haloo?
— Annaseni, täällä Sari-täti, kuului luurista hunajaisen lempeä ääni. — Minulla olisi sinulle ihan pieni pyyntö…
Anna puristi puhelinta sormissaan.
— Millainen pyyntö?
— Meidän Jutškalta löytyi… no, sellainen ikävä vaiva. Se tarvitsee leikkauksen. Kymmenentuhatta euroa. Ethän sinä nyt sukulaiselta apua kiellä?
Anna vajosi hitaasti takaisin tuolille.
— Sari-täti, meillä ei ole sellaisia rahoja.
— Miten niin ei ole? ääni muuttui silmänräpäyksessä teräväksi. — Teillähän on oma asunto, vaikka lainalla, ja uusi autokin pihassa! Etkö sinä pidä koiraa elävänä olentona ollenkaan?
— Minä…
— Puhutaan sitten kasvotusten! Sari tokaisi ja katkaisi puhelun.
Anna käänsi katseensa Pekkaan. Tämä istui pöydän ääressä ja naputteli omaa puhelintaan aivan kuin ei olisi kuullut mitään.
— Kuulitko sinä tuon?
— No auta tätiä, Pekka sanoi hiljaa. — Hän on kuitenkin sukua.
— Ja mistä minä repäisen kymmenentuhatta? Menenkö kolmeen vuoroon töihin?
— Voithan sinä ottaa lainaa, hän mutisi. — Minäkin autoin äitiä…
Silloin Anna ymmärsi. Ajatus iski niin kirkkaana, että se tuntui kylmältä vedeltä niskassa. Hän nappasi Pekan puhelimen tämän kädestä. Tilisiirtojen historiassa näkyi Maria Korhosen nimi kerta toisensa jälkeen: 1 500, 2 000, 3 000. Sama jatkui kuukausi toisensa perään, puolen vuoden ajan.
— Sinä… olet koko tämän ajan… Annan ääni petti.
— Hän on minun äitini! Pekka tempaisi puhelimen takaisin. — Hän kasvatti minut!
— Entä minä? Mikä minä sinulle olen? Lypsylehmä?
Silloin ovikello soi. Oven takana seisoi Maria Korhonen, sylissään valtava kassi.
— Toin teille vähän herkkuja! hän ilmoitti iloisesti, mutta heidän ilmeensä nähdessään hänen otsansa meni ryppyyn. — Onko täällä tapahtunut jotakin?
— Ei mitään, äiti, Pekka kiirehti sanomaan. — Tule sisään.
— Maria Korhonen, Anna astui heidän väliinsä. — Teidän poikanne siirsi juuri meidän lomarahamme teille. Ja nyt Sari-täti vaatii minulta kymmenentuhatta koiran leikkaukseen.
Maria pyöräytti silmiään.
— No mitä sitten? Sari on perhettä. Vai oletko sinä noin saita? Minun poikani ansaitsee vaimon, joka kunnioittaa hänen sukulaisiaan.
Anna nauroi. Ääni kuulosti oudolta jopa hänen omissa korvissaan, katkonaiselta ja hermostuneelta.
— Nyt minä ymmärrän. Minä olen tässä täysin ylimääräinen. Teillä on oma pieni sukulaisten avustuskerho, mutta jostain syystä sen laskut maksan minä.
Hän kääntyi, otti laukkunsa ja avaimet.
— Minne sinä menet? Pekka kysyi säikähtäneenä.
— Pankkiin. Hakemaan lainaa Jutškan leikkaukseen. Kun kerran olen nykyään teidän sukuni virallinen rahoittaja.
Ovi läimähti kiinni hänen perässään. Hississä Anna huomasi kyynelten valuvan poskilleen. Hän kaivoi puhelimen esiin ja kirjoitti ystävälleen: ”Taidan olla naimisissa en miehen vaan hänen koko sukunsa kanssa.”
Hän ei vielä tiennyt, että tämä oli vasta alkua. Tuntia myöhemmin Sari-täti julkaisi suvun yhteiseen viestiketjuun kuvan uudesta turkistakista ja lisäsi alle tekstin: ”Kiitos rakkaat avusta! Jutškalla on jo parempi olo!”
Pankista palatessaan Annalla oli laukussaan raskas kirjekuori. Kymmenentuhatta euroa. Laina, jonka pankki oli hyväksynyt naurettavan korkealla korolla. Hän jäi seisomaan rappukäytävän ovelle ja tuijotti puhelintaan, jossa Sari-tädin kuva uudessa minkkiturkissa loisti koko ryhmän nähtävillä.
”Kiitos rakkaat avusta! Jutškalla on jo parempi olo!”
Kuvan alle ilmestyi ihastuneita kommentteja yksi toisensa perään.
”Onpa upea turkki!”
”Sari, sinä näytät ihan kuningattarelta!”
”Anna, hienosti tehty, kun et jättänyt sukulaista pulaan!”
Anna nousi hissillä ylös kuin sumussa. Hänen päässään hakkasi vain yksi ajatus: miten he kehtasivat? Miten kukaan saattoi edes kuvitella tekevänsä näin?
Asunnon ovi oli raollaan. Keittiöstä kuului puhetta.
— Hän on luonnostaan kitsas, Maria Korhosen ääni kantautui käytävään. — Minun miniäni ei osaa edes keittää kunnon keittoa, mutta rahoja hän kyllä osaa laskea.
— Äiti, älä nyt noin, Pekka yritti vastustaa vaisusti.
Anna astui keittiöön. Kaikki hiljenivät. Pöydän ääressä istuivat Maria, Pekka ja Sari-täti — juuri siinä uudessa turkissaan. Pöydällä oli puoliksi syöty kakku ja avattu samppanjapullo.
— No mutta, meidän hyväntekijämme saapui! Sari kiljahti ja heilautti lasiaan. — Annaseni, tule tänne, juodaan minun uuden turkkini kunniaksi!
Anna laski laukkunsa rauhallisesti pöydälle.
— Tässä ovat sinun kymmenentuhatta, hän sanoi tasaisella äänellä ja veti kirjekuoren esiin. — Rahat Jutškan leikkaukseen. Tosin kuvan perusteella koira parani hämmästyttävän nopeasti.
Sari punastui, mutta nauroi heti päälle.
— Voi Anna-kulta, älä ole noin tosikko! Turkki on vanha, minä vain vähän vitsailin!
— Niinkö? Anna avasi puhelimestaan kuvan. — Hihassa näkyy hintalappu. ”Mallisto 2024.” Todella vanha turkki, ei voi muuta sanoa.
Maria ponnahti seisomaan.
— Nyt riittää! Etkö sinä kunnioita vanhempiasi ollenkaan? Sari on sinun sukulaisesi!
— Minunko? Anna naurahti. — Minun sukulaiseni eivät ota minun nimissäni lainaa turkkeihin samalla kun minä teen kahta työtä.
Pekka nosti viimein katseensa.
— Anna, lopeta. Sinä häpäiset minut perheeni edessä.
— Minäkö häpäisen? Annan ääni värähti. — Sinä siirsit kaikki säästömme äidillesi, sinun tätisi huijasi minulta kymmenentuhatta, ja nyt he juhlivat täällä minun kustannuksellani. Ja silti minä olen se, joka häpäisee?
Maria tuli askeleen lähemmäs.
— Jos et osaa käyttäytyä, me opetamme. Huomisesta alkaen sinä valmistat ruoat minun ohjeideni mukaan, siivoat minun aikataulullani ja viet koko palkkasi yhteiseen kassaan.