Anna sulki kannettavan tietokoneensa vasta, kun viimeinenkin työprojekti oli lähtenyt asiakkaalle. Nyt saisi vihdoin hengähtää. Hän venytteli hartioitaan ja ehti jo kuvitella hiljaisen hetken teekupin ääressä, kun ovi lennähti auki tavallista rajummin. Kynnyksellä seisoi Pekka. Hänen kasvonsa olivat kireät, ja käsissään hän puristi paksua sinistä kansiota.
— Äiti pyysi antamaan tämän sinulle, Pekka sanoi ja ojensi kansion niin arkisesti, kuin olisi tuonut postin.
Anna otti sen hitaasti vastaan. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kyse. Kun hän avasi kansion, sen sisältä paljastui siististi tulostettuja paperinippuja ja taulukoita. Aamiainen, lounas, päivällinen. Kokonainen viikko eteenpäin. Reseptit, ostoslistat ja jopa kellonajat, jolloin ruoka piti nostaa pöytään.
— Mikä tämä oikein on? Anna kysyi. Hänen äänensä kuulosti paljon hiljaisemmalta kuin hän oli tarkoittanut.
— Äiti teki meille ruokalistan. Sinä voit tästä lähtien kokata sen mukaan.
Pekka sanoi sen tyynesti, melkein välinpitämättömästi, aivan kuin he olisivat keskustelleet säästä. Annan selkää pitkin kulki kylmä väre.
— Oletko sinä tosissasi? hän pakotti äänensä pysymään rauhallisena. — Minä käyn töissä. Meillä ei ole kotiapulaista. Ja vaikka olisikin, sinun äidilläsi ei ole mitään oikeutta määrätä…
— Hän haluaa vain, että minä söisin terveellisemmin, Pekka keskeytti. — Tiedäthän sinä, että minulla on gastriitti.
Anna puristi kansiota niin kovaa, että paperit rypistyivät.
— Sinulla on gastriitti siksi, että ahmit toimistolla pikaruokaa, et siksi, että minä laittaisin huonoa ruokaa.
— Älä tee tästä vaikeampaa kuin se on, Pekka huokaisi ja heilautti kättään. — Tee vain niin kuin siinä lukee.
Sen sanottuaan hän kääntyi ja katosi toiseen huoneeseen. Anna jäi seisomaan keittiöön kansio käsissään. Lopulta hän vajosi tuolille. Hänen mielessään pyöri vain yksi ajatus: komentaako hän minua jo täälläkin, minun omassa keittiössäni?
Kymmenen minuutin kuluttua Anna soitti ystävälleen.
— Arvaa mitä. Minulle annettiin juuri käyttöohjeet siitä, miten oma aviomies ruokitaan, hän sanoi, ja ääni värähti väkisin.
— Voi hyvänen aika, ystävä nauroi puhelimen toisessa päässä. — Menitkö sinä naimisiin viisivuotiaan kanssa?
— Pahempaa. Äidin pikku pojan.
Anna paiskasi kansion pöydälle. Hänen sisällään kuohui. Silti pahinta ei ollut edes se. Pahinta oli, että hän tiesi tämän olevan vasta alkua.
Viikko kului sinisen kansion tapauksen jälkeen. Anna ei ollut avannut tuota painajaista uudelleen, vaan oli työntänyt sen keittiökaapin perimmäiseen laatikkoon. Hän valmisti ruokaa kuten ennenkin: nopeasti, mutkattomasti, työn ja kotitöiden lomassa.
Lauantaiaamuna Anna ja Pekka joivat kahvia kaikessa rauhassa, kun ovikello pärähti soimaan terävästi.
— Kuka ihme tähän aikaan tulee? Pekka mutisi ja lähti avaamaan.
Anna kuuli eteisestä tutun äänen ja jähmettyi.
— Hei, poikaseni! Ajoin tästä ohi ja päätin piipahtaa katsomaan teitä!
Anoppi, Maria Korhonen, riisui jo saappaitaan eteisessä. Hänen käsissään oli valtava kassi, joka näytti olevan täynnä jotakin painavaa.
— Annaseni, mikset sinä ole esiliina päällä? se oli ensimmäinen asia, jonka Maria sanoi astuessaan keittiöön.
Anna tunsi sormiensa puristuvan nyrkkiin.
— Hyvää huomenta, Maria Korhonen. Emme osanneet odottaa teitä…
— Enhän minä ilmoittanutkaan, anoppi vastasi ja hymyili. — Yllätyskäynti näyttää totuuden parhaiten.
Hän marssi keittiöön ja laski kassinsa pöydälle niin, että koko pinta kumahti.
— Toin teille säilykepurkkeja ja suolakurkkuja. Tosin… Maria vilkaisi ympärilleen. — Tämän sekamelskan perusteella teillä ei taida paljon säilöntähommiin aikaa jäädä.
Anna katsoi keittiötä. Allas oli puhdas, liesi pyyhitty, ja pöydällä oli vain yksi kahvikuppi.
— Meillä on kaikki ihan kunnossa, äiti, Pekka puuttui varovasti väliin.
— Niinkö? Maria käveli kaapin luo, veti sormellaan ylimmän hyllyn reunaa ja näytti sitten Pekalle pölyyn tahriintunutta sormenpäätään. — Tätäkö sinä kutsut kunnoksi?
Anna nousi tuolilta nopeasti.
— Maria Korhonen, jos ette pidä siitä, miten minä hoidan kotiani, voin tilata teille siivouspalvelun. Teidän laskuunne tietenkin.
Keittiössä hiljeni hetkeksi täysin. Pekka yskäisi. Marian kasvot lehahtivat punaisiksi.
— Poikani, kuuletko sinä, miten vaimosi puhuu äidillesi?
— Anna… Pekka aloitti.
— Ei, kuuntele sinä nyt, Anna keskeytti hänet. — Minä teen töitä aivan yhtä paljon kuin sinä, maksan puolet asuntolainasta, ja silti tänne tullaan pitämään tarkastusta kuin olisin joku palkattu taloudenhoitaja.
Maria hymyili äkkiä. Hymy ei ulottunut silmiin.
— Kultaseni, minun aikanani vaimot osasivat pitää kodin siistinä ja valmistaa kolmen ruokalajin päivällisen.
— Teidän aikananne, Maria Korhonen, vaimot eivät maksaneet asuntolainaa eivätkä tehneet kymmenen tunnin työpäiviä, Anna vastasi jäätävän rauhallisesti.
Pekka ponkaisi ylös.
— Nyt riittää! Äiti tuli kylään, ja te alatte riidellä. Anna, pyydä anteeksi.
Anna katsoi ensin miestään ja sitten anoppiaan, joka oli jo kaatamassa tuomaansa borssikeittoa lautasille ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Hyvä on, Anna sanoi hiljaa. — Anteeksi, Maria Korhonen. Menen siistimään.
Hän poistui keittiöstä ja tunsi käsiensä vapisevan. Makuuhuoneessa Anna sulki oven ja nojasi sitä vasten. Keittiöstä kantautui naurua ja lusikoiden kilinää.
Taskussa puhelin värähti. Viesti oli ystävältä.
”No, millainen vapaapäivä sinulla on?”
Anna kirjoitti vastauksen hitaasti:
”Minulle juuri muistutettiin, että olen huono vaimo. Entä sinulla?”
Hän tiesi, että tämäkin oli vasta alkusoittoa. Seuraavaa ”tarkastusta” hän ei kuitenkaan enää nielisi yhtä hiljaa.
Kaksi viikkoa meni suhteellisen rauhallisesti. Anna oli melkein ehtinyt uskoa, että sekä kansioepisodi että anopin yllätysvierailu olivat jääneet taakse. Sitten keskiviikkoiltana Pekan puhelin alkoi soida. Hän meni parvekkeelle puhumaan, mutta ohuen lasin läpi Anna erotti katkelmia hänen lauseistaan.
— Niin, äiti, minä siirrän rahat… Ei, hän ei vastusta… Tietysti minä ymmärrän…
Kun Pekka palasi sisälle, hänen ilmeensä oli jälleen jännittynyt.
— Mitä nyt on tapahtunut? Anna kysyi ja laski käsillään olleen tekemisen syrjään.