Hän kääntyi miehensä puoleen.
— Janne, kuuletko sinä, mitä äitisi juuri sanoo?
Janne oli kalvennut silminnähden. Hänen katseensa poukkoili vaimon ja äidin välillä kuin hän olisi etsinyt pakoreittiä, jota ei ollut olemassa.
— Äiti, odota nyt. Puhutaan tästä rauhassa…
— Mitä tässä muka pitäisi puhua? Pirkko keskeytti terävästi. — Sinä olet poikani. Sinun velvollisuutesi on huolehtia siitä, että minulla on kunnollinen vanhuus. Olen koko elämäni antanut teille kaiken, sekä sinulle että Nikolle. Nyt on teidän vuoronne maksaa takaisin. Päätös on jo tehty. Minä otan ison huoneen, siellä on valoisampaa. Sinä ja Laura mahdutte kyllä pienempään. Tai voittehan te muuttaa muuallekin.
Laura sulki silmänsä hetkeksi ja laski mielessään kymmeneen. Vasta sitten hän veti syvään henkeä ja avasi silmänsä uudelleen.
— Pirkko, tämä asunto on minun. Olen ostanut sen omilla ansaitsemillani rahoilla ja sillä lahjalla, jonka sain vanhemmiltani. Täällä asumme minä ja Janne. Ei kukaan muu. Ottakaa laukkune ja poistukaa, olkaa hyvä.
Pirkko purskahti nauruun. Nauru oli kova, terävä ja epämiellyttävä.
— Vai niin, sitä ollaan tuolla kannalla! Sinäkö täällä komentelet? Oletko unohtanut, kuka minä olen? Minä olen miehesi äiti! Ilman minua ei olisi häntä, ei teitä eikä koko tätä avioliittoa!
— Äiti, rauhoitu, Janne yritti sanoa väliin, mutta hänen äänensä värisi.
— Ole hiljaa! Pirkko karjaisi hänelle. — Oletko sinä mies ollenkaan vai pelkkä lattiarätti? Vaimosi hyppii silmillesi, etkä sinä saa edes suutasi auki!
Laura astui eteenpäin ja asettui heidän väliinsä.
— Riittää. Sanon tämän viimeisen kerran: ottakaa tavaranne ja lähtekää. Heti.
— Minä en lähde minnekään! Pirkko polkaisi jalkaa raivokkaasti. — Minä olen jo päättänyt kaiken! Annan oman asuntoni Nikolle ja muutan tänne. Sinä, Laura, olet ahne ja kiittämätön tyttö. Vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa!
— Kunnioitus ansaitaan, sitä ei voi vaatia väkisin, Laura vastasi jäätävän tyynesti.
Pirkko kääntyi, nappasi yhden laukuistaan ja lähti määrätietoisesti kohti suurinta huonetta.
— Puheet on puhuttu. Minä alan järjestäytyä.
Silloin jokin Laurassa napsahti poikki. Hän saavutti Pirkon kahdella askeleella, tempaisi laukun tämän kädestä ja viskasi sen takaisin eteiseen.
— Ulos minun asunnostani. Nyt, Laura sanoi hiljaa, mutta hänen äänessään kumahti teräs. — Välittömästi.
— Janne-kulta! Pirkko kiljaisi. — Näetkö, miten hän käyttäytyy? Annatko sinä hänen puhua äidillesi tuolla tavalla?
Janne seisoi seinän vieressä kalpeana, kädet velttoina sivuillaan.
— Äiti… ehkä meidän ei tosiaan pitäisi… Puhutaan tästä joskus toiste, kun kaikki ovat rauhoittuneet…
— Ei pitäisi? Pirkon ääni nousi entistä kimeämmäksi. — Kenen puolella sinä oikein olet?
— Minun puolellani, Laura sanoi heti. — Koska tämä on meidän kotimme ja meidän perheemme, ja te olette täällä kutsumaton vieras. Janne, auta äitiäsi viemään laukut ovelle.
Pirkko painoi kätensä rintaansa kuin olisi saanut kohtauksen.
— Voi, sydäntäni puristaa… Näinkö sinä kohtelet minua, kiittämätön ihminen? Ja minä sentään rakastin sinua kuin omaa tytärtäni…
— Lopettakaa näytteleminen, Laura sanoi ja avasi ulko-oven. — Menkää ulos. Ja älkää enää koskaan tulko tänne ilmoittamatta.
Pirkko tajusi viimein, että ote tilanteesta oli luisumassa hänen käsistään. Hän sieppasi kaksi laukkua mukaansa ja kiskoi kolmatta perässään kohti ovea.
— Janne-kulta, sinä vielä kadut tätä! Minä olen sinun äitisi! Valitsetko sinä todella tuon nartun oman äitisi sijasta?
Janne tuijotti lattiaa sanomatta sanaakaan.
Kynnyksellä Pirkko pysähtyi, ja hänen ilmeensä kovettui rumaksi.