Kaupat etenivät yllättävän nopeasti. Jo kahden viikon kuluttua Laura seisoi uudessa asunnossa avaimet kämmenellään ja tunsi, kuinka ilo kupli hänen sisällään. Hän kulki tyhjien huoneiden läpi, pysähtyi välillä keskelle lattiaa ja alkoi mielessään järjestellä kaikkea paikoilleen: sohva sopisi tuohon seinälle, kylpyhuoneeseen pitäisi valita vaaleat laatat, ja eteiseen voisi ripustaa suuren peilin. Janne seurasi vaimonsa innostusta hymyillen ja mittaili seiniä mittanauhan kanssa aina, kun Laura pyysi.
— Meidän pitäisi soittaa vanhemmilleni ja kiittää heitä vielä kunnolla, Laura sanoi istahtaessaan ikkunalaudalle. — Ilman heitä olisimme säästäneet tähän vielä ainakin kymmenen vuotta.
— Totta kai, Janne vastasi ja kaivoi puhelimen taskustaan. — Ja minun pitää kertoa äidillekin.
Laura kohotti katseensa nopeasti.
— Miksi?
— No koska hän on äitini, Janne sanoi kuin asia olisi ollut itsestään selvä. — Haluan jakaa tämän ilon myös hänen kanssaan.
Laura ehti jo avata suunsa vastalauseeseen, mutta sulki sen saman tien. Janne oli jo valinnut numeron.
— Hei, äiti! Kuule, meillä on uutisia… Ostimme asunnon! Kolmion keskustasta, kahdeksankymmentä neliötä… Joo, uudiskohde… Niin, se merkittiin Lauran nimiin, hänen vanhempansa maksoivat suurimman osan… Ei, äiti, ymmärrän kyllä… Näin nyt vain päätettiin…
Laura kuunteli puhelua vierestä, ja levottomuus alkoi hiipiä hänen mieleensä. Pirkko Stepanovna ei ollut mikään helppo ihminen. Hänellä oli tapana puuttua heidän asioihinsa, antaa neuvoja pyytämättä ja ennen kaikkea käyttäytyä niin kuin hänen poikansa olisi ollut hänelle ikuisessa velassa. Laura oli yrittänyt pitää anoppiinsa kohteliasta välimatkaa, mutta siinä onnistuminen oli kaikkea muuta kuin yksinkertaista.
Kun Janne lopetti puhelun, hän kääntyi Lauraan päin.
— Äiti haluaa tulla katsomaan asuntoa. Kutsuin hänet ensi viikoksi.
— Mainiota, Laura sanoi kuivasti, eikä hänen äänestään löytynyt rahtuakaan innostusta.
Viikko katosi kiireen keskellä melkein huomaamatta. Laura ja Janne tilasivat huonekaluja ja sopivat pienen remontin tekemisestä erään työporukan kanssa. Asunnossa oli jo uusi jääkaappi sekä pieni pöytä ja kaksi tuolia. Perjantai-iltana Janne muistutti, että hänen äitinsä saapuisi seuraavana päivänä.
— Yritäthän olla hänelle vähän ystävällisempi, Janne pyysi varovasti. — Tiedän, ettette oikein tule toimeen, mutta hän on kuitenkin minun äitini.
— Minä olen aina kohtelias, Laura vastasi saman tien.
Lauantaiaamuna ovikello soi. Laura meni avaamaan, mutta jäi kynnykselle niille sijoilleen. Oven takana seisoi Pirkko Stepanovna, molemmissa käsissään valtavat kassit, ja kolmas lepäsi hänen jalkojensa juuressa.
— Hyvää päivää, Laura-kulta, anoppi sanoi väkinäinen hymy kasvoillaan. — Ole kiltti ja auta kantamaan nämä sisään.
Laura tarttui yhteen kassiin melkein automaattisesti ja väisti, jotta Pirkko pääsi astumaan asuntoon. Anoppi tuli sisälle, pysähtyi eteiseen ja antoi katseensa kiertää huoneissa arvioivasti.
— No jaa… ei tämä huono ole, hän totesi. — Itse olisin kyllä valinnut toisenlaisen pohjaratkaisun, mutta menetteleehän tämä.
Janne ilmestyi kylpyhuoneesta pyyhe käsissään ja kuivasi sormiaan.
— Hei, äiti! Pääsitkö hyvin perille?
— Hyvin pääsin, Janne-kulta. Toin muutamia tavaroita mukanani.
— Mitä tavaroita? Laura kysyi laskettuaan kassin lattialle.
Pirkko Stepanovna suoristi ryhtinsä, risti käsivartensa rinnalleen ja kiinnitti katseensa suoraan Lauraan.
— Poikani kertoi, että ostit kolmion keskustasta. Minä aion asua tässä asunnossa.
Laura räpäytti silmiään useamman kerran. Hetkeen hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein.
— Anteeksi mitä?
— Minä muutan tänne, Pirkko ilmoitti rauhallisesti. — Niko menee puolen vuoden kuluttua naimisiin, ja minun asuntoni jää hänelle ja hänen morsiamelleen. Minunkin on asuttava jossakin. Tämä asunto sopii siihen erinomaisesti. Keskusta, kolme huonetta — aivan täydellinen minulle.
Veri nousi Lauran kasvoille, ja hän joutui tekemään kaikkensa, ettei raivo purkautuisi saman tien.