Poikani kertoi, että ostit keskustasta kolmen huoneen asunnon. Siinä asunnossa asun vain minä! anoppi ilmoitti.
Laura astui ulos toimistorakennuksesta ja suuntasi väsynein askelin kohti autoaan. Päivä oli ollut tiukka: kolme tapaamista asiakkaiden kanssa, pinoittain asiakirjoja ja puheluita, jotka tuntuivat seuraavan toisiaan loputtomasti. Hän oli työskennellyt jo viisi vuotta lakimiehenä suuressa yrityksessä, joten kiireinen rytmi ei ollut hänelle uutta.
Laura oli aina ollut määrätietoinen. Jo opiskeluaikoinaan hän teki osa-aikatöitä, jotta ei joutuisi elämään vanhempiensa varassa. Hänen isänsä Mikael ja äitinsä Sari omistivat rakennustarvikkeita myyvän ketjun ja olisivat helposti voineet järjestää tyttärelleen huolettoman elämän. Laura kuitenkin halusi saavuttaa kaiken omin käsin.
Kolme vuotta aiemmin hän oli mennyt naimisiin Jannen kanssa. Janne työskenteli ohjelmoijana IT-yrityksessä. He olivat tutustuneet yhteisten tuttavien järjestämissä firmajuhlissa, ja Laura oli heti pannut merkille miehen rauhallisen hymyn sekä sen, miten tarkasti tämä osasi kuunnella. Vasta myöhemmin hänelle alkoi valjeta, että sama kärsivällisyys ulottui kaikkiin muihinkin — myös Jannen äitiin Pirkkoon. Suhteen alussa Laura ei kuitenkaan vielä nähnyt siinä mitään varoittavaa.
Nuori aviopari vuokrasi kaksion kaupungin laidalta. Asunnossa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta Laura haaveili omasta kodista. Heti ensimmäisistä työkuukausistaan lähtien hän oli alkanut panna rahaa syrjään: joka kuukausi kolmasosa palkasta siirtyi säästötilille tulevaa käsirahaa varten. Jannekin säästi, mutta huomattavasti pienempiä summia. Hän perusteli sitä sillä, että hänen täytyi auttaa äitiään ja nuorempaa veljeään Nikoa.
Kolmen vuoden aikana Laura oli saanut koottua noin kaksikymmentätuhatta euroa. Jannella säästöjä oli vain viisituhatta. Laura ei koskaan nostanut asiaa miehensä silmille, sillä hän ymmärsi, että ihmisillä oli erilaiset velvollisuudet ja tärkeysjärjestykset. Kun asunnon ostaminen lopulta tuli puheeksi, Mikael tarjoutui yllättäen auttamaan.
— Laura, äitisi ja minä olemme päättäneet antaa sinulle satatuhatta asuntoa varten, isä sanoi sunnuntailounaalla. — Olet meidän ainoa tyttäremme, ja haluamme, että elät kunnolla. Ei sinun ikäisesi pitäisi enää asua vuokralla.
Laura kietoi kätensä vanhempiensa ympärille eikä edes yrittänyt peitellä kiitollisuuden kyyneliä. Sellaisen summan avulla olisi jo mahdollista löytää jotakin todella hyvää.
Etsintä kesti kuukauden. Laura kävi läpi kymmeniä ilmoituksia ja kiersi puoli kaupunkia ennen kuin vastaan tuli juuri oikea vaihtoehto: kolmen huoneen asunto uudessa talossa aivan keskustan sydämessä. Neliöitä oli kahdeksankymmentä, huoneet olivat valoisat ja pohjaratkaisu erinomainen. Hinta oli kaksisataaviisikymmentätuhatta euroa, ja puuttuva osuus olisi mahdollista kattaa asuntolainalla kohtuullisin ehdoin.
— Janne, katso nyt, miten upea tämä on! Laura sanoi ja näytti miehelleen kuvia puhelimen näytöltä. — Kolme huonetta, iso keittiö-olohuone ja kaksi kylpyhuonetta. Voitko kuvitella?
Janne nyökkäsi ja selasi kuvia hetken hiljaa.
— Hieno se on. Mutta… kenen nimiin asunto tulee?
Laura vaikeni hetkeksi. Hän oli ehtinyt miettiä kysymystä jo etukäteen.
— Janne, minä haluaisin, että se kirjataan minun nimiini. Ymmärräthän… suurin osa rahoista tulee minun vanhemmiltani. Se on heidän lahjansa minulle henkilökohtaisesti. Haluaisin, että asunto olisi juridisesti minun. Varmuuden vuoksi.
Jannen otsa meni ryppyyn.
— Eli minä vain asuisin sinun asunnossasi? Niin kuin joku vuokralainen?
— Älä nyt puhu tuolla tavalla. Sinä olet minun mieheni, ja tämä olisi meidän kotimme. Omistajuus vain olisi papereissa minun nimissäni. Janne, usko minua, näin on oikein.
Janne huokaisi raskaasti ja suostui lopulta, vaikka hänen ilmeestään näki, ettei päätös miellyttänyt häntä. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt väittämään vastaan.