Asunnossa leijui niin pistävä roskanhaju, että silmiä alkoi kirvellä heti, kun veti henkeä vähänkin syvemmin.
Mikael seisoi hetken keittiön oviaukossa kuin ei olisi tiennyt, mihin katseensa laskisi.
— Hei, hän sanoi matalalla äänellä.
— Hei, vastasin rauhallisesti. — Miten esitys meni?
Hän irvisti ja hieraisi niskaansa.
— Surkeasti. Pomo huomasi sen tahran heti. Kysyi, olinko viettänyt yön jossain autotallissa. Ja se piirros… Jouduin repimään koko sivun pois, mutta juuri sillä sivulla oli tärkeä kaavio. Kaikki nauroivat. Neljännesvuosibonuskin leikattiin.
— Ikävä kuulla, sanoin välinpitämättömästi. — Entä sukka? Löytyikö se?
Mikael pudisti päätään nolona.
— Ei. Kuljin koko päivän yhdellä sukalla. Hankasin jalan rikki.
Hän vajosi tuolille, painoi kyynärpäät polviinsa ja hautasi kasvot käsiinsä. Koko hänen olemuksensa oli yhtäkkiä pienempi, väsyneempi, melkein säälittävä.
— Laura, anna anteeksi, hän sanoi hiljaa. — Olen ollut täysi idiootti. Minä oikeasti kuvittelin… no, että kotona oleminen on helppoa. Että sinä vain olet täällä. Mutta tänään, kun etsin sitä kirottua sukkaa, olin vähällä purskahtaa itkuun. Tajusin, etten pärjää ilman sinua yhtään. Olen kotiasioissa täysin avuton. Ja äiti oli oikeassa. Olen sika.
Hän kaivoi takkinsa taskusta kirjekuoren ja työnsi sen pöydän yli minua kohti.
— Mikä tämä on? kysyin.
— Avasin pankkikorttisi lukituksen. Siirsin sinne 5 000 euroa. Ja tässä on vielä käteistä. Voit mennä kylpylään, ostaa mitä haluat tai tehdä sillä ihan mitä itse päätät. Se on palkkasi tältä viikolta, jolloin kaikki pysähtyi. Laskin summan suunnilleen palveluyritysten hintojen mukaan: siivous, ruoanlaitto, lastenhoito, pyykkihuolto… Siitä tuli aika kallista.
Otin kirjekuoren käteeni, mutta en sanonut heti mitään.
— Ja vielä tämä, hän jatkoi nopeasti.
Mikael laski pöydälle käyntikortin.
— Siivousfirma. He tulevat huomenna. Perusteellinen siivous, kaikki pinnat, lattiat, keittiö, kylpyhuone, koko asunto. Olen jo maksanut. En halua, että sinä joudut raivaamaan tätä sotkua. Se on minun mokani.
Katsoin häntä pitkään. Tällä kertaa hänen äänessään ei ollut puolustelua, ei ylimielisyyttä eikä sitä tuttua loukkaantunutta sävyä. Työpaikalla koettu nöyryytys ja hänen äitinsä antama kunnon läksytys olivat tehneet sen, mihin minun sanani eivät olleet yksin riittäneet: ne olivat ravistelleet hänet hereille.
— Anteeksipyyntö hyväksytty, sanoin lopulta. — Mutta minulla on ehto.
Hän kohotti katseensa heti.
— Mikä tahansa. Sano vain.
— Kuukauden koeaika. Jos kuulen vielä kertaakaan sanat “elätti”, “sinähän vain istut kotona” tai “ei tämä mitään raskasta työtä ole”, minä lähden äitini luo kahdeksi viikoksi. Sinä jäät silloin Nikon ja tämän kodin kanssa kahden. Täysi upotus arkeen. Ei apua, ei selityksiä. Ymmärsitkö?
Mikael nyökkäsi hitaasti, mutta päättäväisesti.
— Ymmärsin. Vannon, etten sano enää sanaakaan siihen suuntaan.
Hän nousi tuolilta ja vilkaisi ympärilleen kuin olisi vasta nyt todella nähnyt, millaiseksi asunto oli muuttunut.
— Vien roskat, hän sanoi. — Täällä ei pysty hengittämään.
Hän tarttui täyteen roskapussiin, sitoi sen suun tiukasti kiinni ja lähti eteistä kohti. Seurasin häntä katseellani. Oppi oli mennyt perille. Kalliilla hinnalla — menetetyn bonuksen, kipeän jalan ja kolhitun ylpeyden kautta — mutta mennyt silti.
Kun ulko-ovi sulkeutui hänen perässään, kävelin astianpesukoneen luo. Avasin luukun, asettelin vielä yhden kupin paikalleen ja painoin käynnistysnappia.
Kone hurisi hiljaa. Se ääni tuntui yllättävän lohdulliselta.
Elämä alkoi palata uomaansa. Mutta se uoma ei enää ollut sama kuin ennen. Ei palvelijan ja isännän järjestys, ei näkymätöntä työtä, jota sai vähätellä mielin määrin. Nyt sen piti olla kahden aikuisen yhteinen arki, tasavertainen ja molempien vastuulla.
Ja pihvit… ne minä paistan tänään.
Roskien viemisestä hän oli sen verran jo ansainnut.
(Loppu)