— Se on poikasi asunto, Pirkko, juuri sellaisena kuin hän sen luonnostaan pitää.
— Laura! Sinähän olet nainen! Sinun velvollisuutesi on…
— Minulla ei ole mitään velvollisuutta, — katkaisin rauhallisesti. — Mikael ilmoitti, että olen elätti enkä tee täällä mitään. Päätin siis elää täsmälleen hänen kuvauksensa mukaisesti.
— Mutta hän käy töissä! Hän väsyy!
— Entä minä, enkö minä väsy? — nousin nojatuolista. — Tule, Pirkko. Näytän sinulle vielä jotain.
Vein hänet kylpyhuoneeseen. Lattialla kohosi likapyykkikasa, ja Mikaelin sukat olivat levittäytyneet ympäri huonetta kuin joku olisi kylvänyt niitä tahallaan.
— Katsotko tätä? — kysyin. — Tämä on poikasi aikaansaannos neljässä päivässä. Minä olen siivonnut vain omat ja Nikon jäljet. Tämä on hänen osuutensa yhteiseen kotiin.
Pirkko puristi huulensa kapeaksi viivaksi. Hän oli aina ollut siisteysihminen, sellainen, joka huomasi pölyhiukkasenkin hyllyn reunalla. Tällainen kaaos oli hänelle melkein henkilökohtainen loukkaus.
Hän marssi takaisin keittiöön, kiskaisi lieden luukun auki ja näki, miten kaikki pinnat olivat rasvan ja roiskeiden peitossa.
— Mikael! — hän karjaisi.
Mikael laahusti makuuhuoneesta tukka pystyssä, unisena ja pelkissä alushousuissa.
— Ai, äiti! Moi. Tulitko sinä? Toitko niitä pihvejä? Kun tuo… — hän nyökkäsi minuun päin, — ei suostu ruokkimaan minua.
— Minä annan sinulle pihvit! — Pirkko ärähti äkkiä, nappasi pöydältä likaisen keittiöpyyhkeen ja läimäytti sillä poikaansa olkapäähän.
— Au! Äiti, mitä ihmettä sinä teet?
— Senkin sika! Mihin sinä olet kotisi muuttanut? Tällä tavalla minäkö sinut kasvatin? Sukat pitkin asuntoa! Ja vessanpönttö… hyi olkoon!
— No mutta äiti, Laurahan on se, jonka pitäisi…
— Laura ei ole sinun palvelijasi! Hän on vaimosi! Ja lapsesi äiti! Sinäkö et muka osaa edes omia jälkiäsi korjata, aikuinen mies? Ja olet vielä sulkenut häneltä rahat? Sinäkö?
— No… se oli kasvatuksellinen keino…
— Minä näytän sinulle kohta kasvatuksellisen keinon! — Pirkko kaivoi lompakkonsa esiin. — Laura, paljonko hän on sinulle velkaa ruokarahoja?
— Viisisataa euroa tältä viikolta.
Pirkko laski setelit pöydälle napakalla liikkeellä.
— Siinä. Osta kunnollista ruokaa itsellesi ja Nikolle. Tämä herra saa syödä eineksiä niin kauan, kunnes oppii pesemään vessanpöntön.
Sitten hän kääntyi poikansa puoleen.
— Olen järkyttynyt, Mikael. Luulin kasvattaneeni miehen, mutta tässä seisookin kodin loinen. Häpeäisit edes.
Hän nappasi mukaansa kassin, jossa pihvit olivat, ja lähti. Mikael jäi seisomaan suu auki. Hänen tärkein liittolaisensa oli juuri siirtynyt vastapuolen riveihin.
Maanantaiaamuna Mikaelilla oli edessään iso esitys: vuosiraportti sijoittajille. Hän tarvitsi “onneaan tuovan” tummansinisen pukunsa sekä asiakirjakansion.
Hän ryntäsi vaatekaapille. Pukua ei näkynyt.
— Laura! Missä minun pukuni on?
— Tuolin selkänojalla, — vastasin keittiöstä.
Hän syöksyi olohuoneeseen. Puku tosiaan roikkui tuolilla. Se oli kauttaaltaan valkoisen kissankarvan peitossa, ja kauluksessa komeili rasvainen tahra.
— Sinä… etkö sinä ole puhdistanut sitä?
— Olisiko pitänyt? Sinähän suljit rahat. Pesula ei tietääkseni toimi ilmaiseksi.
— En minä ehdi enää itse! Esitys alkaa tunnin päästä!
Hän tarttui pöydällä odottaneeseen asiakirjakansioon, avasi sen ja päästi ulvovan äänen.
Raportin kansilehdelle oli piirretty punaisella tussilla suuri nuijapää. Vieressä luki: “ISI ON SAITA.” Niko oli selvästi nähnyt vaivaa.
— Aaa! — Mikael karjui. — Missä sinä oikein olit? Lapsi pilasi minun paperini!
— Minä lepäsin. Lapsen vahtiminen on työtä, ja minä olen lakossa.
Mikael seisoi keskellä huonetta likaisessa puvussa, pilattu raportti käsissään ja vain yksi sukka jalassaan. Toista hän ei ollut löytänyt pyykkivuoren syövereistä.
— Sinä tuhoat minun urani! — hän kiljui. — Sinä pilaat minun elämäni! Minä murskaan sinut!
— Ei, rakas, — sanoin ja nousin seisomaan. — Sinä tuhoat urasi aivan itse. Et arvostanut sitä taustatukea, jonka minä sinulle rakensin. Kuvittelit, että kodin rauha syntyy tyhjästä ja puhtaat paidat kasvavat puissa. Nyt sitä tukea ei ole. Mene vain tapaamiseen tahroissa ja “isi on saita” -piirroksen kanssa. Sijoittajat näkevät samalla, millainen menestyvä johtaja olet: mies, joka ei saa järjestystä edes omaan kotiinsa.
Hän tuijotti minua yhtä aikaa vihaten ja peläten. Siinä hetkessä hän ymmärsi, etten aikonut perääntyä.
Mikael tempaisi takkinsa ja kansion mukaansa ja juoksi ulos asunnosta. Toisen sukan hän unohti kokonaan.
Koko päivän odotin puhelua. Olin varma, että hän soittaisi ja huutaisi. Mutta puhelin pysyi hiljaa.
Kahdeksalta illalla hän palasi. Kun ovi aukesi, näin heti, että hän näytti hakatulta. Käsissään hänellä oli valtava ruusukimppu ja kalliista ravintolasta ostettuja ruokakasseja. Hän käveli keittiöön ja laski kantamuksensa pöydälle.