rakas, vastasin nostamatta katsettani kirjasta.
— Miten niin pyykkikorissa? Minähän heitin sen sinne eilen! Miksei sitä ole pesty?
— No mutta minähän olen se sinun elättisi, joka ei tee mitään. En viitsi painella nappeja, sehän ei ole sama asia kuin oikea työ, mutta raskasta sekin näyttää olevan.
Mikael ilmestyi keittiöön kuin myrskypilvi.
— Pilkkaatko sinä minua? Minulla on palaveri!
— Pue valkoinen paita.
— Se on ryppyinen!
— Silitysrauta löytyy kaapista ja lauta on oven takana. Siitä vain.
— Oletko sinä… ihan tosissasi? Entä aamupala?
— Keitin puuroa itselleni ja Nikolle. Sinä voit syödä työpaikan ruokalassa. Sinähän tienaat, joten sinulla on siihen varaa.
— Vai sillä tavalla, hän sanoi ja siristi silmiään. — Hyvä on. Jos kerran aiot olla noin periaatteellinen…
Hän nappasi puhelimensa ja avasi pankkisovelluksen.
— Minä suljen sinun rinnakkaiskorttisi. Enkä anna enää rahaa ruokaan. Jos et hoida velvollisuuksiasi, en minäkään aio elättää sinua. Pärjäile sillä omalla kolmenkympin tonnillasi, katsotaan sitten, miten ääni muuttuu kellossa.
— Sopii, sanoin ja kohautin olkiani. — Elän sitten omillani.
Hän kiskoi ylleen rypistyneen paidan, solmi kravatin vinoon ja lähti paiskaten oven kiinni.
Illalla hän palasi kotiin nälkäisenä ja ärtyneenä.
— Mitä meillä on päivälliseksi?
— Minulla ja Nikolla on tattaria ja kanaa. Sinulla on sitä, mitä olet itse ostanut.
— En minä ole ostanut mitään! Sinun kuuluu ostaa ruoat!
— Millä rahalla? Sinä suljit kortin. Minun rahani taas ovat minun rahojani. Ostin ruokaa vain itselleni ja lapselle.
— Aiotko sinä näännyttää miehesi nälkään?
— En. Minä vain en elätä vapaamatkustajia. Sinähän sanoit itse, että joka ei tee työtä, ei syö. Minä en sinun mielestäsi tee kotona mitään, joten sinä et ruoki minua. Sinä et osta minulle ruokatarvikkeita, joten minä en ruoki sinua. Eikö se ole ihan johdonmukaista?
Mikael repäisi jääkaapin oven auki. Hyllyillä oli siististi rasioita, joihin olin kirjoittanut tussilla: ”LAURA” ja ”NIKO”.
Hän kurottautui ottamaan yhden.
— Älä koske, sanoin tyynesti. — Ne ovat huomista varten. Jos syöt ne, en tee uutta ruokaa tilalle.
Hän kirosi, kaivoi pakastimesta puolisen vuotta siellä lojuneet vanhat pakastepelmenit ja keitti ne itselleen. Kattilaa hän ei tietenkään pessyt.
Sota muuttui asemasodaksi.
Perjantaina oli se kuuluisa työpaikan juhlatilaisuus. Mikael valmistautui siihen kaksi tuntia. Hän silitti pukuaan ja lotrasi itseensä partavettä kuin olisi ollut matkalla palkintogaalaan.
— Oletko valmis? hän huusi minulle eteisestä.
Tulin näkyviin vanhoissa farkuissa ja villapaidassa. Kasvoillani ei ollut meikkiä, ja hiukset olin vetänyt poninhännälle.
— Sinäkö… sinäkö aiot tulla tuollaisena? Mikaelin silmä alkoi nykiä.
— Kyllä. Sanoithan itse, ettei mekkoon ole rahaa eikä kampaamoonkaan. Sinisen mekon taas söi koi, joten tulen siinä, mitä kaapista löytyy.
— Sinä teet minut naurunalaiseksi! Siellä on perustajien vaimoja timanteissa!
— Heillä on varmaan anteliaat miehet. Minä olen vain sen esimiehen vaimo, joka laskee jokaisen sentin. Onhan hyvä, että ihmiset näkevät todellisuuden.
— Sinä et lähde minnekään! hän karjaisi. — Jäät kotiin!
— Mielelläni, vastasin ja potkaisin lenkkarit pois jalasta. — Pidä hauskaa, kulta.
Hän lähti yksin, vihaisena kuin ampiainen.
Kotiin hän palasi vasta aamuyöllä ja tukevassa humalassa.
— Kaikki kyselivät, missä sinä olet, hän valitti riisuessaan kenkiään. — Jouduin sanomaan, että olet sairaana. Minun piti valehdella sinun takiasi!
— Voi raukkaa, sanoin. — Mene nukkumaan sohvalle. Makuuhuoneeseen tulee viinan haju, enkä siedä sitä.
Lauantaiaamuna puhelin soi. Soittaja oli Pirkko.
— Laura! anopin ääni helisi vihaisena. — Mikael soitti minulle! Hän valitti, että pidät häntä nälässä, et pese hänen paitojaan etkä edes lähtenyt hänen kanssaan juhliin. Oletko sinä kadottanut viimeisenkin häpeäsi?
— Tule käymään, Pirkko, sanoin. — Näet itse.
— Niin tulenkin! Ja heti! Minä laitan siellä asiat järjestykseen!
Hän saapui tunnin kuluttua, kassit käsissään. Tietysti hän oli tuonut pikku pojalleen lihapullia. Hän astui asuntoon ja pysähtyi niille sijoilleen.
Haju iski vastaan jo eteisessä. Roskapussia ei ollut viety neljään päivään, kansi ei mennyt enää kiinni ja ämpäristä leijui pilaantuneen ruoan löyhkä. Altaassa kohosi likainen tiskivuori: lautasia, joihin oli kuivunut ketsuppia, kattila johon pelmenien jämät olivat tarttuneet kiinni, sekä kuppeja, joiden pohjalla vihersi home. Eteisen lattialla lojui Mikaelin kengistä rapisseita mutakokkareita.
Minä istuin nojatuolissa kasvonaamio kasvoillani ja selailin aikakauslehteä.
— Hyvänen aika… Pirkko kuiskasi. — Mikä paikka tämä oikein on? Joku lääväkö?
— Tämä on juuri se näky, jonka halusin sinun omin silmin näkevän.