Mieheni väitti minua elätiksi, jäädytti pankkikorttini ja ilmoitti, että kodin pitäisi pysyä moitteettomana ilmaiseksi. Minä hymyilin ja ryhdyin lakkoon. Neljäntenä päivänä hän lähti töihin likaisessa puvussa, ja kotona häntä odotti anoppi vyö kädessään.
Seisoin ikkunan vieressä ja katselin, kuinka Mikael pysäköi Fordinsa. Hän teki sen juuri niin kuin omistaisi koko pihan: vei nurmikolta puolentoista auton verran tilaa eikä vilkaissutkaan ympärilleen. Samanlainen hän oli kotona. Hän levittäytyi kaikkialle eikä tullut ajatelleeksi, että muutkin asuivat samojen seinien sisällä.
Asunnossa tuoksui kaalipiirakka ja vastapesty koti. Olin käyttänyt kolme tuntia siivoamiseen, silittänyt valtavan kasan vaatteita, käynyt torilla ostamassa tuorejuustoa, koska Mikael piti aamiaiseksi rahkaletuista. Olin siis tehnyt kaiken, mitä täydelliseltä vaimolta odotettiin.
Mikael astui sisään, nakkasi avaimet eteisen lipaston päälle ja potkaisi kengät jaloistaan keskelle käytävää. Likainen vesilammikko jäi lattialle.
— Moi, hän murahti edes katsomatta minuun. — Onko täällä mitään syötävää?
— Hei, Mikael. Pese kädet, ruoka on jo pöydässä.
Hän meni keittiöön, ja hetken päästä kuulin kattilankannen kolahtavan.
— Taasko kaalia? hänen tyytymätön äänensä kantautui luokseni. — Minä olisin halunnut lihaa. Pihvin. Mitä sinä olet koko päivän muka tehnyt?
— Mikael, pihvejä oli eilen. Tänään on piirakkaa, salaattia ja keittoa.
— Salaatti on ruohoa. Minä olen mies, tarvitsen energiaa. Raadan töissä kuin hullu ja tuon rahat tähän taloon. Sinä taas istut kotona ja syljeskelet kattoon. Olisiko ollut ylivoimaista paistaa pala lihaa?
Istut kotona.
Minä tein etätöitä. Hoidin kahden pienyrittäjän kirjanpitoa ja sain siitä noin kolmekymmentätuhatta euroa vuodessa. Ei se mikään valtava summa ollut, mutta sillä maksettiin vastikkeet, ruokakuluja ja lapsen harrastuksia. Mikaelin mielestä se oli silti vain pientä taskurahaa. Koska olin kotona, olin hänen silmissään palvelusväkeä.
— Niin, muuten, hän sanoi suu täynnä ruokaa. — Perjantaina on firman juhlat, vuosipäivä. Pomo käski tuoda vaimot mukaan. Pukukoodina cocktail.
— Selvä, nyökkäsin. — Minun pitää ostaa mekko ja varata aika kampaukseen.
— Mikä mekko? Mikael kurtisti otsaansa. — Sinullahan on se sininen kaapissa.
— Se on viisi vuotta vanha. Olin siinä sinun sisaresi häissä.
— Entä sitten? Ihan kelvollinen se on. Älä keksi turhia. Rahaa ei ole, meillä on asuntolaina ja autolaina. Menet siinä sinisessä ja laitat itse hiuksesi. Osaat sinä.
— Eli haluat, että näytän sinun asemaasi sopivalta, mutta et halua käyttää siihen senttiäkään?
— Laura, älä aloita! Minä sanoin, ettei rahaa ole. Sinä roikut muutenkin minun niskassani. Asia on loppuun käsitelty.
Yhtäkkiä hän jähmettyi. Hänen katseensa osui tiskialtaaseen.
Altaassa oli yksi ainoa kahvikuppi. Olin juonut kahvin viisi minuuttia ennen hänen tuloaan enkä ollut ehtinyt huuhdella kuppia, koska asiakas oli soittanut.
— Mikä tuo on? Mikael osoitti haarukalla altaan suuntaan.
— Kuppi.
— Näen kyllä, että se on kuppi. Miksi se on likainen?
— En ehtinyt pestä sitä.
— Et ehtinyt? hän räjähti, ja hänen kasvonsa laikuttuivat. — Sinä olet koko päivän kotona! Sinulla on yksi tehtävä: pitää täällä järjestys. Ja minä tulen kotiin kaatopaikalle! Altaassa on astioita, kunnollista ruokaa ei ole! Elätti mikä elätti. Sinusta ei ole mitään hyötyä, pelkkiä menoja vain. Pyykinpesukoneen nappien painaminen ei ole säkkien kantamista!
Seisoin paikallani ja katsoin häntä. Piirakanmurut lensivät hänen suustaan pöydälle. Kastiketahra ilmestyi liinalle juuri siinä samassa, kun hän huitoi haarukallaan.
Sattuiko? Ei enää. Loukkaantuminen oli tapahtunut vuosi sitten. Nyt jäljellä oli väsymys ja jokin paljon terävämpi: viha.
Minä hymyilin.
— Olet oikeassa, Mikael.
Hän vaikeni kesken kaiken.
— Mitä?
— Olet oikeassa. Enhän minä tee mitään. Jos nappien painaminen on kerran mitätöntä puuhaa, miksi vaivautuisin? Tästä päivästä alkaen en tee virallisesti mitään, aivan kuten sanoit.
— Voi älä nyt ala näytellä draamaa, hän tuhahti ja heilautti kättään. — Katsotaan, kauanko jaksat. Mene nyt pesemään se kuppi.
Otin kupin, laitoin sen astianpesukoneeseen ja painoin virtapainikkeen pois päältä.
Lakko alkoi.
Seuraavana aamuna Mikael ryntäili pitkin asuntoa pelkissä alushousuissa.
— Laura! Missä minun paitani on? Se vaaleansininen!
Istuin keittiössä ja luin kirjaa. Pöydällä oli minun puurolautaseni ja poikamme Nikon lautanen. Mikaelille ei ollut katettu mitään.
— Pyykkikorissa.