Huoneita siellä pitäisi olla vapaana.
— Hotelliinko?! Sari parahti niin, että melkein tukehtui omaan hengenvetoonsa. — Ehdotatko sinä vakavissasi, että me vietämme uudenvuoden jossain tienvarsihotellissa ja vielä omalla rahalla?
— Minä tarjoan teille vaihtoehtoja, sanoin rauhallisesti. — Ilmainen mökkivaihtoehto meni kiinni. Lopullisesti.
— Tätä minä en sinulle anna anteeksi, Anna. Sinä olet petturi. Myit Mikaelin muiston pilkkahintaan!
— En minä Mikaelin muistoa myynyt, Sari. Myin seinät, jotka veivät minusta viimeisetkin voimat. Mikael kulkee mukanani täällä, sydämessäni, ei lahonneissa laudoissa. Ja kyllä, talosta saadut rahat ovat minun turvaverkkoni. Se sama turvaverkko, jota sinä ja Janne ette muuten koskaan palauttaneet, kun lainasitte meiltä rahaa autoon viisi vuotta sitten.
Linjan toisessa päässä tuli äkkiä aivan hiljaista. Siitä velasta suvussa oli totuttu vaikenemaan hienotunteisesti, niin kuin asia olisi muka haihtunut olemattomiin jo aikoja sitten.
— Haista sinä, Sari sylkäisi lopulta. — Älä enää ikinä soita meille. Me emme halua tuntea sinua.
— Hyvää uutta vuotta, sanoin ja painoin puhelun poikki.
Sen jälkeen avasin yhteystiedon nimeltä ”Sari, käly” ja valitsin eston. Hetkeä myöhemmin myös Jannen numero päätyi samaan listaan.
Lukkojen vaihto
Asuntoon laskeutui hiljaisuus. Seinäkello nakutti tasaisesti, ja kivennäisveden kuplat sihisivät hiljaa lasissa.
Istuin paikoillani ja odotin, milloin syyllisyys iskisi. Niinhän meidät oli kasvatettu ajattelemaan. Äidit ja isoäidit olivat toistaneet samoja lauseita: auta toista vaikka itse kaatuisit, sukulaisuus on pyhä asia, omia ei jätetä. Kuuntelin itseäni tarkasti. Missä se polttava häpeä oli? Missä se tunne, että olin loukannut ”raukkoja orpoja” ja käyttäytynyt sydämettömästi?
Sitä ei tullut.
Sen sijaan sisälläni oli jotakin muuta. Kevyttä, outoa ja melkein unohtunutta.
Avasin uudelleen asiakirjakansion. Tiliote. Summa, jossa oli kuusi nollaa. Ne eivät olleet pelkkiä numeroita paperilla. Ne olivat minun vapauteni.
Ne merkitsivät mahdollisuutta lähteä Rukalle hoitamaan terveyttäni silloin, kun itse haluan, eikä marraskuun loskassa jonkin avustetun paikan ehdoilla. Voisin varata ajan kunnolliselle klinikalle ilman jonottamista, lomakkeita ja armoa anovia puheluita.
Voisin myös ostaa pienen yksiön meren läheltä. Raumalta tai sen suunnalta. Olin selaillut ilmoituksia jo pitkään. Siellä oli mäntyjä, dyynejä ja kylmä, vakava meri, joka rauhoitti hermoja tehokkaammin kuin mikään lääke.
Ja kaikkein tärkeintä: sen asunnon osoitetta ei tietäisi kukaan.
Puhelin kilahti. Säpsähdin, mutta se olikin vain pankin viesti: ”Talletukselle on maksettu korkoa…”
Nousin ja menin ikkunan luo. Lumi putosi yhä Turun ylle ja peitti kadut puhtaaseen valkoiseen harsoon.
Jossain siellä, maantiellä, auto oli luultavasti kääntymässä kohti hotellia. He joutuisivat maksamaan omasta lomastaan. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
Olinko toiminut kovasti? Ehkä.
Oliko se reilua? Oli.
Joskus, saadakseen oman elämänsä takaisin, täytyy vain vaihtaa lukot. Ei ainoastaan mökin oviin, vaan myös omaan sisimpäänsä.
Kaadoin kuppiin kuumaa teetä ja lisäsin sitruunaa. Sitten sytytin joulukuusen valot ja hymyilin aidosti omalle heijastukselleni tummassa ikkunalasissa.
Uudenvuodenaatto olisi hiljainen. Ja se olisi minun.