— Siksi, ettei se ole enää meidän kotimme, vastasin. — Minä myin sen.
Puhelimen toisessa päässä tuli niin raskas hiljaisuus, että hetken ajan tuntui kuin olisin kuullut Sarin ajatusten narskuvan paikoillaan, kun hän yritti saada sanoista otetta. Taustalla koira jatkoi raivoisaa haukkumistaan.
— Mitä…? Sari sai lopulta henkäistyä. — Miten niin myit? Kenelle? Entä me?
— Te seisotte nyt vieraan ihmisen portilla, Sari. Ja jos minulta kysytään, lähtisin teidän sijassanne ennen kuin Tapio Petrovitš päättää päästää koiran tarhasta. Hän on tarkka mies eikä pidä pelleilystä.
— Sinä… sinä… Sari kuulosti siltä kuin ilma olisi loppunut häneltä kesken. — Et sinä voinut tehdä noin! Meillä on lapset mukana! Takakontti on täynnä ruokaa! Minne meidän muka nyt pitäisi mennä? On joulukuun kolmaskymmenes! Anna, sinulla ei ole häpyä! Tajuatko ollenkaan, mitä olet tehnyt? Mehän olemme sukua!
— Sukua, toistin hiljaa. — Niin läheistä sukua, ettei viitsitty edes kysyä, saako tulla.
— Mitä sellaista muka kysytään? Se on aina ollut yhteinen paikka! Mikaelin paikka! Sinä veit meiltä koko juhlan! Ota nyt heti yhteys siihen… siihen mieheen ja sano, että me olemme omia ihmisiä! Päästäköön meidät edes yöksi sisään!
Juuri siinä hetkessä ymmärsin kirkkaasti, mitä tapahtuisi, jos antaisin periksi. Jos pyytäisin uudelta omistajalta armoa, vaikka minulla ei ollut siihen enää mitään oikeutta, tai jos kutsuisin heidät omaan asuntooni Turkuun, kaikki alkaisi alusta. Minusta tulisi jälleen se kiltti ja kätevä Anna, jonka yli sai kävellä.
Sitten tapahtui se, mitä olin sekä odottanut että pelännyt.
Luurista kuului matala kumahdus. Joku oli ilmeisesti alkanut hakata rautaista porttia. Heti perään kantautui murina, joka sai niskakarvat nousemaan pystyyn, vaikka se tuli vain puhelimen kaiuttimesta. Sen päälle kuului uuden omistajan ääni:
— Lasken kolmeen. Sen jälkeen avaan pikkukäytävän. Yksi…
— Kaksi… ääni jatkoi tasaisena. Tapio Petrovitš kuulosti arkiselta, melkein välinpitämättömältä, kuin junan konduktööri lippuja tarkastaessaan.
— Janne! Autoon! Heti! Sari karjaisi.
Seuraavaksi kuului maasturin raskaan oven paiskahdus, sitten vaimeaa lasten itkua ja Jannen kiukkuisia sanoja, jotka eivät todellakaan sopineet painettaviksi. Ääni tuli jo auton sisältä.
Koira haukahti uudelleen, syvältä ja kumisevasti. Sillä tavalla haukkuvat eläimet, jotka tietävät täsmälleen, missä niiden reviirin raja kulkee.
— Anna, tästä sinä vielä maksat! Sarin ääni vapisi, mutta nyt siinä ei ollut enää ylimielisyyttä. Siinä oli pelkoa ja raivoa. — Sinä jätit meidät pakkaseen! Mehän palellumme tänne!
— Teidän autoissanne on lämmitys ja ilmastointi, Sari, sanoin ja siirryin pois ikkunan luota. Istahdin lempinojatuoliini, ja yhtäkkiä jalkani tuntuivat painavilta kuin pitkän juoksulenkin jälkeen. — Turkuun ajaa tunnissa. Älä tee tragediaa asiasta, jossa sitä ei ole.
— Me emme lähde Turkuun! Meiltä meni koko tunnelma pilalle! Me halusimme juhlia! Mitä meidän pitäisi tehdä kolmelle laatikolliselle ruokaa?
Se oli lähes uskomatonta.
Vielä siinäkin tilanteessa, lukitussa autossa vieraan portin edessä, hän ei miettinyt sitä, miten hän oli rikkonut kaikki mahdolliset rajat. Häntä huoletti, mihin salaatit saataisiin mahtumaan.
— Kuuntele nyt tarkasti, keskeytin hänet. — Neljänkymmenenviidennen kilometrin kohdalla, juuri ennen liittymää, on hotelli nimeltä Viihtyisä. Lähetän sinulle heti sijainnin kartalla. Siellä on sauna ja grillipaikka.