Sellaisen puhelun jälkeen olisin ennen jo säntäillyt pitkin asuntoa, tunkenut tavaroita kassiin ja tilannut taksin, jotta ehtisin lämmittää talon valmiiksi ”rakkaita vieraita” varten.
Ettei kukaan loukkaantuisi. Jotta minä olisin se kiltti ja kunnollinen.
Tiedättehän sen tunteen? Sisällä kaikki nousee vastarintaan, mutta suu kaartuu silti automaattisesti hymyyn: ”Totta kai, tulkaa vain, satuin juuri leipomaan piirakan.”
Meidän sukupolvemme naiset kasvatettiin olemaan vaivattomia muille. Meille opetettiin, että laiha sopu on parempi kuin lihava riita.
Mutta joskus elämä työntää eteen tilanteen, jossa on pakko valita. Joko annat toisten istahtaa niskaasi lopullisesti, tai sitten muistat, että sinullakin on selkäranka.
Nousin tuolilta, menin kirjoituslipaston luo ja vedin esiin kansion. Päällimmäisenä oli sopimus, päivätty 23. joulukuuta.
Viikkoa aiemmin olin myynyt mökin.
Kauppa oli syntynyt nopeasti. Ostaja oli mies, joka kaipasi omaa rauhaa.
Sarille en ollut hiiskunut asiasta sanaakaan. Tiesin aivan hyvin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kertonut myynnistä etukäteen. Koko suku olisi syöksynyt paikalle. Olisi alettu huutaa esi-isien muistosta, lasten oikeudesta raittiiseen ilmaan ja siitä, että ”kuuluuhan se Mikaelillekin”.
He olisivat sotkeneet kaupat. He olisivat saaneet minut tuntemaan syyllisyyttä.
Minä taas tarvitsin yksinkertaisesti rahaa. Oikolukijan palkallani ja pienellä eläkkeelläni ei pidetty yllä kahdensadan neliön taloa, joka vaati milloin katon korjausta, milloin uuden kattilan hankkimista. Olin saanut tarpeekseni siitä, että vartioin muiden lomailua omalla kustannuksellani.
Vilkaisin kelloa. Minulla oli tunti aikaa päättää, sulkisinko puhelimen vai ottaisinko iskun vastaan.
Uusi omistaja.
Sen tunnin istuin kuin oudossa horroksessa. Näin mielessäni heidän matkansa. Nyt he ohittavat risteyksen. Nyt Sari nauraa Janne-miehensä tutuille vitseille. Nyt lapset odottavat vapautta, lunta ja mökkipäiviä.
He olivat matkalla taloon, joka oli ollut jo viikon ajan jonkun toisen linnoitus.
Uusi omistaja, Tapio Petrovitš, eläkkeellä oleva upseeri, oli vaikuttanut minusta kovalta mutta reilulta ihmiseltä. Kun hän kävi katsomassa taloa, hän kysyi ensimmäiseksi aidasta.
— En pidä vieraista, hän totesi lyhyesti allekirjoittaessaan luovutuspaperit. — Minulla on vakava koira. Tarvitsen hiljaisuutta.
Silloin olin varoittanut häntä rehellisesti.
— Sukulaiset saattavat ilmestyä vanhasta muistista.
Hän vain hymähti.
— Se on sitten minun murheeni, Anna Sergejevna. Yksityisomaisuus on yksityisomaisuutta.
Ja nyt kaksi autoa, salaatit takakonteissa ja oma oikeassa olemisen varmuus matkustajina, kaartoi hänen portilleen.
Puhelin heräsi eloon täsmälleen tunnin ja viidentoista minuutin kuluttua. Soittaja oli Sari.
Hengitin ulos, suoristin hartiani ja vastasin.
— Anna! puhelimesta ei kuulunut pelkkä huuto, vaan kimeä kiljunta, jonka seasta erottui ison koiran raivoisa haukku ja taustalta miehen matala ääni. — Anna, mitä täällä tapahtuu?
— Mitä on sattunut, Sari? kysyin, ja oma ääneni pysyi hämmästyttävän tasaisena.
— Avaimia ei ole! Lukot on vaihdettu! Me aloimme koputtaa, ja sieltä… sieltä tuli joku mies ulos! Univormussa! Valtavan koiran kanssa! Hän väittää, että tämä on hänen talonsa! Anna, hän on jotenkin outo! Soita poliisit, me emme uskalla nousta autoista!
— Ei hän ole outo, Sari, sanoin ja katsoin samalla tummaan ikkunaan heijastuvaa kuvaani.
— No kuka hän sitten on? Kuka tuo mies on? Miksi hän ei päästä meitä sisään?