— Anna, mikset sinä vastaa puhelimeen? Me ollaan jo moottoritiellä! Tunti enää, laita pannu kuumenemaan! — Sarin, kälyni, ääni kilahti luurista niin terävänä, että jouduin pienentämään äänenvoimakkuutta, ettei kaiutin alkaisi säristä.
Vilkaisin puhelimen näyttöä. 30. joulukuuta, kello 14.15. Ikkunan takana Turun märkä lumi leijaili laiskasti alas ja muuttui asvaltilla harmaaksi sohjoksi.
Asunnossani tuoksui vastajauhettu kahvi ja aivan kevyesti myös kuusi. Nurkassa seisoi pieni joulupuu, jonka olin koristellut edellisiltana vanhaa elokuvaa katsellessani — hillitysti, mutta kauniisti.
— Sari, — sanoin ja hörppäsin kahvia, nauttien keittiöni hiljaisuudesta. — Minne te oikein olette matkalla?
— No voi hyvänen aika, Anna! — puhelin naurahti, ja taustalta kuului lasten kiljahduksia sekä jonkun matala miesnauru. — Mökillesi tietenkin! Meidän luokse! Päätettiin, ettei viitsitä kaupungissa homehtua. Salaatit on mukana, Janne osti ilotulitteita. Laita sinä sauna pikkuhiljaa valmiiksi. Kun tullaan lasten kanssa, olisi mukava, että talo olisi lämmin.
”Meidän luokse.”
Tuo lyhyt ilmaus viilsi korvaa jo kolmatta vuotta, siitä lähtien kun mieheni, Sarin veli, oli kuollut.
Mökki oli tukeva hirsitalo, kaunis mutta jatkuvaa huolenpitoa vaativa. Se oli tullut minulle omilta vanhemmiltani. Ei mieheltäni. Sarille se oli silti ”meidän suvun pesä”, paikka, johon hänellä tuntui olevan elinikäinen lomaoikeus.
— Sari, — vastasin tyynesti ja tunsin, kuinka sisälläni pitkään kiristänyt solmu alkoi hellittää. — Minä en ole mökillä.
Linjalle laskeutui hiljaisuus. Kuului vain renkaiden suhina ja auton radiossa soiva taustaääni.
— Mitä tarkoitat, ettet ole? — kälyni juhlavireinen helinä katosi, ja tilalle tuli se metallinen sävy, jonka tunsin liiankin hyvin. — Missä sinä sitten olet? Mehän sovittiin, että uusivuosi vietetään perheen kesken.
— Emme me sopineet mitään, Sari. Sinä vain ilmoitit asian valmiina. Minä olen kotona. Turussa.
— Jaaha, — hän sanoi, ja kuulin melkein, miten hän yritti järjestellä suunnitelmansa uusiksi lennossa. — No, huono juttu tietysti, jos talo on kylmä. Mutta avainhan on siellä kuistin alla purkissa, niin kuin aina. Me tiedetään. Janne saa kyllä uunin syttymään, ei me mitään avuttomia olla. Sinä pakkaat nyt tavarasi ja tulet taksilla tai junalla perässä. Me odotetaan sinua. Ei ole oikein, että istut yksin.
Hän ei kysynyt. Hän määräsi.
Aivan kuten hän oli määrännyt ajastani edellisenä kesänä, kun toi kolme sisarenpoikaa mökille ja jätti heidät hoitooni kahdeksi viikoksi. ”Anna, sinullahan ei täällä raittiissa ilmassa ole muutenkaan mitään tekemistä, ja minulla on raportti ihan tulessa.”
Samalla tavoin hän oli käyttänyt rahojani, kun maksoin hiljaa sähkölaskut heidän talvisten visiittiensä jälkeen. Syy oli aina sama: ”Voi, unohdettiin ottaa mittarilukemat, kyllä me myöhemmin tasataan.”
Mitään ei koskaan tasattu.
Paluun raja
— Sari, älkää ajako sinne, — sanoin katsellen, kuinka lumihiutale suli ikkunalasiin. — Kääntykää takaisin.
— Mitä sinä nyt, Anna? Oletko tullut hulluksi? Meillä on takakontit täynnä ruokaa! Lapset ovat odottaneet tätä! Janne on väsynyt, ei hän voi heti ajaa takaisin. Älä nyt viitsi hankaloittaa. Yhteyskin alkaa pätkiä, ollaan kohta perillä. Avain on kuistin alla, muistan kyllä!
Sitten hän katkaisi puhelun.
Laskin kännykän pöydälle ja katsoin käsiäni. Ne eivät vapisseet lainkaan. Vielä vuosi sitten olisin toiminut aivan toisin.