Laura jatkoi matkaansa hänen ohitseen ja lisäsi olkansa yli:
– Onhan sinulla asuntokin. Velkainen sellainen. Muuten, miten lainanlyhennykset sujuvat?
Ne eivät sujuneet lainkaan. Mika ei ollut vieläkään saanut kunnollista työpaikkaa, ja hänen sisarensa Sari kieltäytyi auttamasta. Hän ilmoitti kuivasti, että hänellä oli omat lapsensa ja että koko sotku oli muutenkin Mikan ja Helenan aikaansaama. Pankki oli jo kolmen kuukauden ajan lisännyt maksamattomiin eriin viivästyskorkoja ja uhkasi purkaa sopimuksen sekä laittaa asunnon pakkohuutokauppaan.
Lauran ja Mikan avioero hoitui nopeasti. Lapsia ei ollut, eikä jaettavaa omaisuutta oikeastaan ollut — ellei mukaan laskettu Mikan velkoja.
Vuotta myöhemmin Laura kuljeskeli kauppakeskuksessa valitsemassa uudenvuoden lahjoja. Hän näytti erinomaiselta: hiukset oli leikattu uudella tavalla, katse oli vakaa ja olemuksessa oli rauhaa, jota hänessä ei ennen ollut näkynyt. Hymykin oli levollinen. Hän pysähtyi kahvikoneita myyvän liikkeen näyteikkunan eteen ja mietti, pitäisikö hänen ostaa kerrankin lahja myös itselleen.
– Laura?
Hän kääntyi. Hänen edessään seisoi Mika.
Mies näytti kuluneelta ja paljon vanhemmalta kuin vuosi sitten. Hänellä oli yllään sama takki kuin ennenkin, mutta nyt se oli nyppyyntynyt, ryhdittömäksi venynyt ja selvästi parhaat päivänsä nähnyt.
– Hei, Mika, Laura sanoi rauhallisesti.
– Hei… Sinä näytät todella hyvältä.
– Kiitos. Minusta myös tuntuu siltä. Mitä sinulle kuuluu? Entä äitisi?
Mikan kasvot vääntyivät, aivan kuin hammasta olisi särkenyt.
– Pankki vei asunnon. Se myytiin huutokaupalla, ihan pilkkahintaan. Kauppasumma riitti juuri ja juuri kattamaan päävelan, mutta viivästyskorot ja sakkomaksut jäivät äidin niskoille. Nyt ulosotto vie puolet hänen eläkkeestään. Ja sitä sinulle määrättyä korvausta… sitäkin hän maksaa. Sadan euron erissä kuukaudessa.
– Ikävää, Laura vastasi kohteliaasti, mutta hänen äänensä oli viileä.
– Me asumme nyt äidin kaksiossa. Minä, äiti ja Sari lapsineen. Sari muutti sinne, koska erosi miehestään. Siellä on hirveä tungos, ihan täysi helvetti. Äiti jankuttaa aamusta iltaan. Ja puhuu sinusta koko ajan. Sanoo, että miten ihana Laura olikaan ja miten hyvin kaikki oli silloin, kun sinä olit mukana.
Laura naurahti.
– Niinkö? Mihin katosivat ne puheet loasta ja kirouksista?
– No… hän pääsi niistä yli aika nopeasti. Laura… Mika astui lähemmäs ja yritti tavoittaa hänen katseensa. – Mennäänkö kahville? Minä olen muuttunut. Olen töissä nyt, ajan taksia. Auto on kyllä vuokrattu, mutta minä yritän oikeasti. Minulla on sinua kamala ikävä. Ymmärsin, että olin täysi typerys. Voitaisiinko aloittaa alusta? Vuokrataan asunto, eletään kahdestaan, ilman äitejä ja sukulaisia…
Laura katsoi häntä eikä tuntenut mitään. Ei vihaa, ei loukkaantumista, ei edes sääliä. Hänen edessään seisoi vain vieras, epämiellyttävä mies, joka haisi halvalta tupakalta ja loputtomilta ongelmilta.
– Ei, Mika. Alusta ei voi aloittaa. Minä olen jo lopussa. Tämän surkean tarinan lopussa.
– Mutta mehän rakastimme toisiamme!
– Minä rakastin. Sinulle minä olin kätevä nainen, joka ratkaisi ongelmasi. Tiedätkö, otin vähän aikaa sitten asuntolainan. Oman lainan. Omissa nimissäni. Remontoin sitä asuntoa itseäni varten. Eikä kukaan tule koskaan sanomaan, ettei se ole minun kotini. Eikä kukaan muuta sinne sisartaan lapsilauman kanssa. On valtava onni, kun ei ole riippuvainen kenestäkään.
– Sinusta on tullut kova, Mika mutisi.
– Ei. Minusta on tullut aikuinen. Hyvästi, Mika. Ja vie terveisiä äidillesi. Sano hänelle kiitos. Jos hän ei olisi silloin ollut niin ahne, minä ehkä maksaisin vieläkin hänen unelmaansa ja tuhoaisin samalla oman elämäni. Hän vapautti minut.
Laura kääntyi ja lähti. Hänen korkojensa kopina kaikui kiiltävällä kauppakeskuksen lattialla. Kahvikonetta hän ei ostanut. Hän päätti panna rahat mieluummin syrjään lomamatkaa varten. Sinä vuonna hän aikoi lentää meren rannalle. Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Yksin. Vapaana ja onnellisena.
Mika jäi katsomaan hänen peräänsä pitkäksi aikaa. Hän puristi taskussaan halpojen savukkeiden askia ja mietti, miten typerästi hän ja hänen äitinsä olivatkaan menettäneet kultamunia munivan kanan, kun olivat yrittäneet keittää siitä keittoa.
Kotona häntä odotti riita pesemättömistä astioista, itkeviä sisarenpoikia ja alati tyytymätön Helena, joka nykyään valitti joka ilta entisen miniänsä valokuvan äärellä. Kuva oli löytynyt sattumalta vanhasta albumista.
Mutta mitään ei voinut enää peruuttaa. Elämä oli lähettänyt laskun, ja se oli maksettava viimeistä senttiä myöten.