– Et saa minulta senttiäkään!
– En ole tähänkään asti nähnyt teiltä senttiäkään, Laura vastasi ja hymyili katkerasti. – Kaikki rahani upposivat teidän betoniinne. Näkemiin.
Hän sulki puhelun ja esti numeron.
Seuraavat kaksi viikkoa tuntuivat kuin painajaismaiselta elokuvalta. Mika soitteli tuntemattomista numeroista, ilmestyi työpaikan lähettyville ja odotti häntä ulko-ovella. Välillä mies uhkaili oikeusjutulla — tosin oli vaikea ymmärtää, millä perusteella — ja välillä hän seisoi kukkapuska kädessään, melkein polvillaan, rukoilemassa Lauraa palaamaan.
– Laura, anna anteeksi! Äiti vain kiihtyi liikaa! Minä puhun hänelle, hän siirtää osuuden minun nimiini! Mika ruikutti ja tarttui hänen takkinsa hihaan toimiston portilla.
– Sinun nimiisi? Laura katsoi häntä väsyneen säälivästi. – Mitä se muka muuttaisi? Tänään se olisi sinulla, huomenna lahjoittaisit sen Sarille. Tai palauttaisit äidillesi. Sinä olet äidin poika, Mika. Et uskalla edes aivastaa ilman hänen lupaansa. Tiesitkö sinä Sarin suunnitelmasta?
Mika käänsi katseensa pois.
Se riitti vastaukseksi.
– Tiesit, Laura sanoi hiljaa. – Ja olit vaiti. Minä tein kahta työtä, otin lisävuoroja, tingin kaikesta ja kielsin itseltäni melkein kaiken. Ja sinä tiesit koko ajan, että minua käytettiin vain hyväksi.
– Laura, mutta Sari on yksin… Hänellä on vaikeaa… Me olemme vahvoja, kyllä me olisimme vielä hankkineet oman… myöhemmin.
– Hankkikaa sitten, Laura sanoi. – Kerran olette niin vahvoja.
Laura vuokrasi pienen yksiön. Rahat riittivät yllättävän hyvin. Pian kävi ilmi, että yksin eläminen oli kolme kertaa halvempaa kuin elämä työttömän aviomiehen ja asuntolainan kanssa. Hän teetti vihdoin kalliin keraamisen hammaskruunun, osti uuden takin ja ilmoittautui englannin kurssille.
Mutta asunnon tarina ei päättynyt siihen.
Kuukauden kuluttua Laura sai haasteen oikeuteen. Helena oli ilmeisesti päättänyt pelata kaiken yhden kortin varaan. Hän nosti kanteen perusteettomasta edusta ja vaati korvausta neljän vuoden asumisesta. Hänen mukaansa mitään vuokrasopimusta ei ollut, mutta miniä oli silti asunut asunnossa ja nauttinut sen hyödyistä.
Laura meni asianajajan luo. Tämä oli iäkäs mies, jolla oli terävä katse ja ovela siristys silmissään. Hän luki haastehakemuksen läpi ja nauroi pitkään.
– No niin, hän sanoi lopulta ja pyyhki silmälasejaan. – Lasketaanpa. Onko teillä maksutositteet tallessa?
– Totta kai. Jokainen niistä. Olen kirjanpitäjä, en heitä papereita pois. Tilisiirrot Mikalle, viestikentässä ”asuntolainaan”. Suorat maksut Helenalle silloin, kun Mika ei kyennyt maksamaan. Rakennustarvikkeiden kuitit. Remonttifirman sopimus on tehty minun nimelläni.
– Erinomaista. Teemme vastakanteen. Vaadimme vahvistettavaksi, että te tosiasiallisesti hoiditte asuntolainavelvoitetta, ja pyydämme omistusosuuden tunnustamista. Mahdollisuudet eivät ole suuret, koska omistajana on äiti, mutta hermoja heiltä saadaan kyllä kulumaan. Ja heidän kanteensa osalta osoitamme, että kyse oli perhesuhteesta ja asuminen perustui suulliseen sopimukseen maksuttomuudesta. Lisäksi teidän remonttiin ja lainanlyhennyksiin sijoittamanne rahat ylittävät minkä tahansa markkinavuokran moninkertaisesti.
Oikeudenkäynti kesti puoli vuotta. Se oli likainen ja vastenmielinen ajanjakso. Helena teeskenteli sydänkohtausta keskellä istuntosalia. Mika istui pää painuksissa ja mutisi epäselvästi aina, kun tuomari kysyi häneltä jotakin.
Samalla paljastui monta mielenkiintoista asiaa. Kävi ilmi, ettei Mika ollut ainoastaan työtön. Hän oli myös ottanut salaa pikavippejä omiin mielitekoihinsa. Nyt perintätoimistot soittelivat paitsi hänen äidilleen myös Lauralle, vaikka avioero oli jo vireillä.
Lopulta tuomioistuin hylkäsi Helenan vaatimukset. Myös Lauran vastakanne omistusosuuden tunnustamisesta hylättiin, aivan kuten asianajaja oli ennustanut: lakia ei voinut kiertää, ja nimellinen omistaja pysyi nimellisenä omistajana. Sen sijaan tuomari velvoitti Helenan korvaamaan Lauralle remonttikulut perusteettoman edun nojalla. Summa oli huomattava, lähes viisitoistatuhatta euroa, sillä Laura oli säilyttänyt kaikki kuitit kalliista keittiöstä, saniteettikalusteista ja huonekaluista, joita hänelle ei ollut suostuttu palauttamaan.
– Minulla ei ole sellaisia rahoja! Helena kirkui tuomion julistamisen jälkeen. – Minä olen eläkeläinen!
– Entä se turkki? Laura kysyi viattomasti.