”Laura-parka on niin tunnollinen, laittaa kaiken viimeisen päälle kuntoon ja pitää paikat kiiltävinä. Sitten, kun laina on maksettu pois, katsotaan mitä tehdään. Mitä Mika sillä muka tekisi? Epävakaa mies, eikä se vaimokaan… tänään tämä, huomenna ties mikä. Sinä tarvitset asuntoa enemmän, sinulla on lapsetkin ja olet yksinhuoltaja. Minä siirrän sen sinulle lahjakirjalla, älä siitä murehdi. Tärkeintä on, että he maksavat siihen asti.”
Vielä edellisenä päivänä Laura oli yrittänyt selittää kuulemaansa itselleen parhain päin. Ehkä hän oli ymmärtänyt väärin. Ehkä sanat olivat irronneet asiayhteydestään. Ei kai äiti voisi kohdella omaa poikaansa niin, eikä anoppi miniäänsä, joka oli suhtautunut häneen vilpittömästi ja lämpimästi.
Mutta nyt, kun hän katseli miehensä välinpitämätöntä selkää, palaset loksahtivat paikoilleen.
Laura sulki pankkisovelluksen. Hetken kuluttua hän avasi toisen sovelluksen, majoituspalvelun.
Kymmenen minuutin päästä hän palasi olohuoneeseen.
– Mika.
– No? Laitoitko rahat menemään? Mika murahti kääntymättä.
– En.
Peli pysähtyi äkisti. Ruudulla panssarivaunu rysähti päin seinää.
– Mitä tarkoitat, että et? Onko siellä joku häiriö?
– Ei ole. Minä en enää maksa.
Vasta silloin Mika kääntyi katsomaan häntä. Hänen kasvoillaan näkyi yhtä aikaa aitoa hämmennystä ja kauhua.
– Oletko sinä tosissasi? Laura, huomenna on kahdeskymmenesviides päivä!
– Tiedän. Maksakoon Helena. Asunto on hänen. Tai maksa sinä. Tai maksakoon Sari, koska hänhän sinne lopulta kuitenkin on muuttamassa.
– Mikä Sari? Oletko seonnut? Mitä minun siskollani on tämän kanssa tekemistä?
– Paljonkin, Mika. Kuulin eilen äitisi puhelun. Hän aikoo lahjoittaa asunnon Sarille heti, kun laina on hoidettu pois. Koska Sarilla on lapsia ja sinä olet, lainaan nyt suoraan, ”epäluotettava mies”.
Mikan kasvot kalpenivat ensin, ja sitten niihin nousi punaisia laikkuja.
– Sinä vakoilit!
– Minä tulin omaan kotiini. Kuulin sen vahingossa. Mutta sillä ei oikeastaan ole enää merkitystä. Olennaista on se, etten aio enää rahoittaa teidän perheenne idylliä. Minä pesen käteni tästä.
– Äiti ei olisi voinut sanoa tuollaista! Sinä keksit kaiken, jotta voisit perustella ahneutesi! Siirrä rahat heti!
– En. Varasin huomiseksi hammaslääkärin. Ja viikonlopuksi ostin itselleni majoituksen kylpylähotelliin. Hermoni kaipaavat hoitoa.
– Sinä… oletko sinä tullut hulluksi? Mikä kylpylähotelli? Entä laina?
– Se ei ole minun ongelmani.
Sinä iltana heidän asunnossaan puhkesi riita, jollaista Laura ei ollut kokenut koko avioliittonsa aikana. Mika huusi, paiskoi sanoja ja syytti häntä petoksesta. Hän väitti Lauran yrittävän heittää hänen äitinsä kadulle, vaikka Helenalla oli oma erinomainen kaksio. Laura ei vastannut samalla mitalla. Hän pakkasi hiljaa tavaroitaan. Ei kaikkea, vain sen, mitä aivan alkuun tarvittaisiin.
– Jos lähdet nyt, et enää tule takaisin! Mika karjui ja seurasi häntä eteiseen.
– Tämä ei ole sinun asuntosi, joten sinä et päätä, kuka tänne pääsee ja kuka ei, Laura sanoi rauhallisesti ja veti laukkunsa vetoketjun kiinni. – Tämä on äitisi asunto. Sovi asiasta hänen kanssaan.
Yöksi Laura meni ystävänsä luo. Rintaa puristi ja olo oli surullinen, mutta kaiken sen alta nousi outo keveys. Aivan kuin hän olisi laskenut harteiltaan kivillä täytetyn säkin, jota oli kantanut ylämäkeen jo vuosien ajan.
Aamu ei alkanut kahvilla, vaan anopin puhelulla.
– Laura! Helenan ääni kilahti linjan läpi kuin säröille mennyt lasi. – Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Mika soitti ja sanoi, että pidät rahat itselläsi! Pankista tuli viesti, ettei tilillä ole katetta! Aiotko sinä pilata minun luottotietoni?
– Hyvää huomenta, Helena, Laura sanoi ja siirsi puhelinta hieman kauemmas korvastaan. – Miksi minä sen pilaisin? Asunto on teidän. Laina on teidän. Maksakaa se itse.
– Miten sinä kehtaat puhua minulle noin? Mehän sovimme! Te asutte siellä, te maksatte!
– Me sovimme, että rakennamme yhteistä kotia. Emme siitä, että minä kustannan asunnon teidän tyttärellenne Sarille.
Toisessa päässä seurasi raskas, paksu hiljaisuus.
– Sinä… mistä sinä tuon tiedät? Helena kysyi, ja hänen äänensä muuttui matalammaksi, yhtä aikaa mielisteleväksi ja uhkaavaksi.
– Maailma on täynnä puhetta, Laura vastasi. – Tiedättekö, Helena, minä olin neljä vuotta tyhmä. Mutta joskus kaikkein pahimmassakin tapauksessa koittaa hetki, jolloin ihminen selviää sumusta. Haen avioeroa. Oman omaisuutenne saatte maksaa itse. Teillä on eläke ja uusi turkki. Myykää se turkki, kyllä siitä muutamaksi kuukaudeksi riittää.
– Senkin kurja nainen! Helena kirkui. – Minä kiroan sinut!