– Laura, siirrä kortilleni seitsemänsataa euroa. Lainan maksupäivä on huomenna, Mika sanoi nostamatta katsettaan kannettavan näytöstä, jossa hän kävi jälleen tankkitaisteluaan.
Laura pysähtyi paikoilleen silitysrauta kädessään. Höyry sihahti rei’istä ulos ja peitti silityslaudan hetkeksi valkeaan pilveen. Hän laski raudan hitaasti telineelle ja jäi katsomaan miehensä leveää selkää, jota kotipaita kiristi. Tämä sama kuukausittainen ”siirrä rahat” -seremonia oli jatkunut jo neljä vuotta, mutta juuri sinä sateisena marraskuun tiistaina jokin hänen sisällään napsahti lopullisesti poikki.
– Mika, hän aloitti hiljaa ja yritti pitää äänensä vakaana. – Eikö sinulle todellakaan ole jäänyt senttiäkään? Minähän ostin viime viikolla ruokaa kahdellasadalla eurolla ja maksoin vielä laskutkin. Ennakosta on jäljellä enää rippeet, ja sillä pitäisi selvitä palkkapäivään asti.
Mika maiskautti tyytymättömänä suutaan, riisui kuulokkeet ja kääntyi pyörätuolissaan häntä kohti. Hänen ilmeensä oli loukkaantunut kuin lapsella, jolta oli napattu karkki kädestä.
– Laura, mehän olemme puhuneet tästä. Töissä on nyt hiljainen kausi, tilauksia ei vain tule. Tiedät kyllä, että elän provisiolla. Pankki ei silti odota. Äidille tuli jo muistutusviesti. Ethän sinä halua, että perintäihmiset alkavat ahdistella häntä? Hänellä on sitä paitsi korkea verenpaine.
– Aivan. Äidilläsi on korkea verenpaine, ja minulla ilmeisesti rahapaino yöpöydän laatikossa? Laura kiskaisi silitysraudan johdon irti seinästä. – Mika, minä olen maksanut tätä lainaa neljä vuotta. Neljä vuotta olen antanut seitsemänkymmentä prosenttia tuloistani asuntoon, jossa minulla ei lain edessä ole mitään asemaa.
– Taasko sinä aloitat! Mika pyöräytti silmiään. – Kuinka monta kertaa tämä pitää käydä läpi? Olemme sopineet asian sata kertaa. Asunto laitettiin äidin nimiin, koska hän sai eläkeläisenä ja pitkän työuran tehneenä edullisemman koron. Säästimme valtavasti rahaa! Tämä on meidän perheemme hyväksi.
– Minkä perheen, Mika? Laura astui ikkunan luo. Lasin takana syyssade hakkasi harmaana. – Juridisesti meidän perhettämme ei ole olemassa tässä asunnossa. On yksi omistaja, Helena. Ja sitten olemme me, vuokralaisiin verrattavat ihmiset, jotka maksamme hänen omaisuuttaan. Tai tarkemmin sanottuna en edes me, vaan minä. Sinun ”hiljainen kautesi” kun näyttää jostain syystä kestävän vuoden ympäri.
– Ai nyt sinä alat lyödä minua rahalla? Mikan ääni muuttui kimeäksi. – Sinustako on tullut noin laskelmoiva? Minäkin olen tehnyt osuuteni! Minä remontoin täällä! Liimasin tapetit seiniin!
– Ne tapetit ostettiin minun bonuksellani. Mika, minä olen väsynyt. Kävin tänään hammaslääkärissä, ja minulle täytyy tehdä kruunu. Se maksaa. Minulla ei ole siihen rahaa, koska huomenna on lainanlyhennyksen päivä. Olen kulkenut samassa talvitakissa viisi vuotta. Ja sinun äitisi kehui viime viikolla uutta turkkiaan, koska hän pystyy säästämään eläkkeensä – lapsethan auttavat häntä asumiskuluissa.
– Älä laske minun äitini rahoja! Mika ponkaisi ylös tuolilta. – Tuo on alhaista! Hän päästi meidät asuntoonsa, ja sinä…
– Päästi asuntoon, jonka minä maksan? Mikä suunnaton jalomielisyys.
– Nyt riittää. En kuuntele enää hysteriaa. Siirrä rahat. En aio joutua huomenna häpeään äitini edessä, jos pankista soitetaan hänelle. Ja lämmitä illallinen, minulla on nälkä.
Mika painoi kuulokkeet takaisin korvilleen ja teki jokaisella liikkeellään selväksi, että keskustelu oli hänen mielestään päättynyt. Laura jäi tuijottamaan hänen niskaansa ja tunsi, kuinka rintaan levisi jäinen tyhjyys. Rakkaus, kärsivällisyys ja toivo katosivat hetkessä. Niiden tilalle nousi kylmä, kirkas ja laskelmoiva ymmärrys.
Sanaakaan sanomatta hän poistui huoneesta, otti puhelimensa esiin ja avasi pankkisovelluksen. Tilillä oli kahdeksansataa euroa. Juuri sen verran, että lainanlyhennys saataisiin maksettua ja ruokaan jäisi vielä vähän. Hänen sormensa pysähtyi siirtonäppäimen ylle.
Silloin hänen mieleensä palasi eilinen keskustelu, jonka hän oli kuullut vahingossa. Helena oli käynyt heillä kylässä ja istunut keittiössä juomassa teetä sillä aikaa, kun Laura oli pistäytynyt lähikaupassa. Kun hän palasikin odotettua aikaisemmin ja avasi oven hiljaa, keittiöstä kantautui anopin ääni. Helena puhui puhelimessa vanhemman tyttärensä, Lauran kälyn Sarin kanssa.
”Kyllä, Sari-kulta, kaikki etenee suunnitelman mukaan. Asuntolainaa maksetaan täsmällisesti. He tekivät hyvän remontinkin”, Helena oli sanonut, ja juuri silloin Laura oli kuullut oman nimensä.