Aivan kuin olisin tiennyt sen jo kauan, mutta esittänyt hyvin tunnollisesti itselleni, etten muka tiennyt. Kaikki ne hänen lauseensa: ”Äiti vain huolehtii”, ”sinä reagoit liian voimakkaasti”, ”miksi sinä teet kaikesta niin vaikeaa”. Ja lopputulos on se, että äiti on jo sijoittelemassa huonekaluja minun asuntooni.
— Koska he kokeilivat, missä sinun rajasi kulkevat, Heidi sanoi. — Ja pitkään se toimi. Sinä kestit ja nielit.
— Niin. Minä pelkäsin koko ajan, että vaikutan kylmältä. Ikävältä. Vääränlaiselta. Mutta tänään, kun katsoin sitä rullamittaa siinä rasvaisessa kastikkeessa, ajattelin vain, että painukaa kaikki helvettiin.
— Hieno valaistumisen hetki.
— Lähes hengellinen kokemus.
Heidin ääni muuttui vakavammaksi.
— Mutta älä nyt enää peruuta. Seuraavaksi alkaa se sama levy: ”puhutaan nyt”, ”äiti meni vähän liian pitkälle”, ”sinä ymmärsit kaiken väärin”, ”me tarkoitimme vain hyvää”. He yrittävät horjuttaa sinua.
— Aloittivat jo.
— Älä lähde mukaan. Ja vaihda se lukko heti. Tänään.
— Lukkoseppä tulee tunnin päästä. Löysin jo tekijän.
— No nyt puhut minun kieltäni.
Puhelun jälkeen Laura laittoi vedenkeittimen päälle, mutta muutti äkkiä mielensä ja keitti kahvia. Vahvaa, kitkerää, ilman sokeria. Hän istahti ikkunalaudalle, hörppäsi ensimmäisen kulauksen ja kuuli samassa, kuinka ovikello soi uudestaan.
Tällä kertaa hän ei edes hätkähtänyt. Hän meni ovelle, mutta ei avannut sitä.
— Kuka siellä?
— Laura, minä tässä, Jannen ääni kuului oven takaa. — Avaa nyt. Puhutaan kunnolla.
— Kunnolla voidaan puhua puhelimessa. Täällä kaikki kunnollinen on jo rikottu.
— Olen yksin. Äiti ei ole mukana.
— Onneksi olkoon.
— Älä nyt vitsaile.
— En minä vitsailekaan.
— Tarvitsen tavaroitani. En ottanut kaikkea.
— Huomenna.
— Siellä on papereitani.
— Mitä papereita tarkalleen?
— Ajokortti. Passi. Pankkikortti.
Laura pysähtyi hetkeksi, avasi eteisen lipaston laatikon, otti esiin Jannen mustan asiakirjakansion ja sanoi:
— Hyvä on. Astu kauemmas ovesta.
Hän raotti ovea turvaketjun varassa, työnsi kansion välistä ulos ja sulki oven saman tien uudelleen.
— Siinäkö kaikki?
— Laura, mitä tämä nyt muka on?
— Tämä on unohdettujen tavaroiden noutopiste. Palvelemme kello kahteenkymmeneenkahteen nolla nolla asti.
— Sinä et anna minun edes puhua.
— Sinä et pystynyt edes kerran puolustamaan minua. Olemme tasoissa.
— Eihän kukaan sinuun koskenut!
— Minun asuntoani jaettiin muiden kesken. Se riittää.
— Äiti vain kiihtyi.
— Äiti ei kiihtynyt eilen ensimmäistä kertaa. Aiemmin hän sentään riisui kengät.
Oven takana tuli hiljaista. Sitten Janne puhui uudella äänellä, vihaisena ja väsyneenä.
— Luuletko sinä oikeasti, että sinulla on helpompaa ilman minua?
— Jo nyt on.
— Mitä sinä muka perheestä ymmärrät?
— Tänään kävi ilmi, että enemmän kuin sinä.
Janne löi kämmenellään ovea vasten.
— Olet menettänyt järkesi.
— Varovasti, Laura sanoi tyynesti. — Sehän ei ole sinun omaisuuttasi, kuten sinulla on ollut tapana korostaa.
Janne kirosi hampaidensa välistä ja lähti.
Kun lukkoseppä neljänkymmenen minuutin kuluttua saapui vaihtamaan lukkoa, Laura ei malttanut olla kertomatta hänelle puolta tapahtuneesta. Mies kuunteli, pudisteli päätään ja pyöritteli samalla uutta lukkopesää paikoilleen.
— Tiedättekö, hän sanoi, — viimeisen puolen vuoden aikana te olette jo kuudes samanlainen tapaus.
— Miten niin?
— Ihan kirjaimellisesti. Milloin mies tuo äitinsä, milloin vaimo veljensä, milloin koko suku päättää yhdessä, että jonkun toisen asunto onkin perheen yhteistä omaisuutta. Olen jo miettinyt käyntikorttien painattamista: ”Lukkojen vaihdot sukulaisten suurten oivallusten jälkeen.”
Laura nauroi niin äkisti ja odottamatta, että hänen silmänsä kostuivat.
— Anteeksi.
— Ei siinä mitään. Nauru on näissä asioissa hyödyllistä. Muuten jäljelle jää vain kiroilu.
— Kiroilustakin on hyötyä.
— Siitä olen samaa mieltä, lukkoseppä nyökkäsi vakavana.
Kun ovi lopulta sulkeutui uuden lukon takaa, Laura käveli olohuoneeseen, istahti sohvalle ja katsoi ympärilleen. Lipaston päällä oli yhä kehys, jossa oli heidän hääkuvansa. Janne hymyili kuvassa leveästi, itsevarmasti, melkein komeasti. Laura otti kehyksen käteensä.
— Kas vain, hän sanoi ääneen. — Valokuvissa kaikki näyttävät niin kunnollisilta.
Puhelin piippasi. Tällä kertaa viesti oli pitkä ja se tuli Pirkolta:
”Sinä rikot perheen oman ahneutesi takia. Janne teki vuoksesi kaiken, ja sinä näytit todelliset kasvosi. Älä luule, etteivät ihmiset saa tietää totuutta.”
Laura luki viestin, tuhahti ja vastasi:
”Totuuden kertomisen voi aloittaa siitä rullamitasta, Sari-tädistä ja lauseesta, jossa mainittiin lahjakirja. Se on hyvin vakuuttava alku.”
Hetken kuluttua ruudulle ilmestyivät kirjoittamista ilmaisevat pisteet. Pirkko oli laatimassa vastausta. Laura ei jäänyt odottamaan, vaan laittoi kontaktin äänettömälle.
Sitten hän avasi vaatekaapin, haki suuren pahvilaatikon ja alkoi kerätä sinne kaikkea, mitä Jannelta oli vielä jäänyt asuntoon. Partakone, shortsit, vanha neule, suihkugeeli, kaksi vyötä, laturi jota Janne oli aina etsinyt, kuulokkeet ilman korvatyynyjä, jostain syystä kolme tyhjää lompakkoa ja nippu selittämättömiä johtoja — kuin miesten kaaoksen pienoismuseo.
— Tässäpä vasta, Laura mutisi itsekseen, — korvaamattoman arvokasta omaisuutta. Tämän takia se lahjakirja tietysti piti saada. Varsinkin tämän johtopussin vuoksi. Ilman sitähän perhe ei ole mikään perhe.
Hän huomasi, ettei itkenyt. Ei yhtä ainoaa kyyneltä. Oli vain vihaa, helpotusta ja jokin melkein säädyttömän voimakas vapauden tunne.
Heidi kirjoitti uudelleen: ”No?”
Laura vastasi: ”Lukko vaihdettu. Mies vinkui oven takana, mutta sekin on nyt mennyttä aikaa.”
Heidi: ”Olen ylpeä. Mutta älä huomenna pehmene.”
Laura katsoi laatikkoa, johon Jannen tavarat oli kasattu, ja kirjoitti hitaasti:
”Liian myöhäistä pehmetä. Näin tänään aivan liian selvästi, kenen kanssa olen asunut.”
Hän nousi, kantoi laatikon eteiseen ja asetti sen oven viereen. Sitten hän palasi keittiöön, pyyhki pöydän, kiskaisi pöytäliinan pois ja heitti sen pyykkikoriin. Ikkunan hän avasi selälleen. Ilta ilmahti sisään asuntoon viileänä virtauksena, ja sen mukana tuntui viimeinkin haihtuvan myös se tahmea, sukulaisten jättämä ummehtunut perhehaju.
Ikkunalaudalle oli unohtunut Jannen auton avaimenperä. Laura pyöritteli sitä hetken sormissaan, hymähti ja laski sen laatikon päälle.
— Haet huomenna, elämän valtias.
Sitten hän keitti itselleen uuden kupin kahvia, istuutui ikkunan viereen ja tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, että kotona oli oikeasti hiljaista. Ei siksi, ettei siellä ollut ketään. Vaan siksi, ettei kukaan enää päättäisi hänen puolestaan, missä hänen pitäisi asua, ketä hänen olisi siedettävä ja kuinka paljon tilaa vieraiden ihmisten laukuille saisi hänen elämässään antaa.
Ja se tunne osoittautui kalliimmaksi kuin mitkään neliömetrit, sukulaisuuden nimissä lausutut iskulauseet tai aviomiehet, jotka olivat aivan liian kauan sekoittaneet rakkauden omaan mukavuuteensa.