ja ryhtyi sullomaan tavaroita laukkuun.
— Antaa koko homman olla. Elä sitten yksin omassa linnakkeessasi.
Laura hymähti kuivasti.
— Valitsisit jonkin toisen sanan. Tuo kuulostaa siltä kuin minun olisi pitänyt täällä kestää piiritystä. Tosin, kun tarkemmin ajattelee, aika lähelle se osuu.
Anoppi marssi ovea kohti, mutta pysähtyi kynnykselle ja kääntyi vielä katsomaan.
— Katsotaanpa sitten, millaista virttä veisaat, kun jäät ilman miestä.
— Minähän melkein laulan jo, Laura vastasi tyynesti. — Ja ihme kyllä, se ei satu korviin yhtään.
— Senkin narttu!
— Mutta paperit ovat ainakin kunnossa.
Janne riuhtaisi oven auki, astui porraskäytävään ja viskasi olkansa yli:
— Avaimen palautan myöhemmin.
— Älä vaivaudu. Vaihdatan lukon tänään.
— Sinä et ole normaali.
— Ja sinä olet yllättynyt seurauksista vasta nyt.
Ovi paiskautui heidän perässään kiinni niin rajusti, että eteisen peili värähti seinällä. Laura seisoi muutaman sekunnin liikkumatta. Portaikosta kuului vielä Pirkon tuohtuneita lauseenpätkiä ja Jannen kireä: ”äiti, riittää jo”.
Vasta sitten Laura käänsi sisälukon kiinni, pujotti turvaketjun paikoilleen ja antoi ilman karata keuhkoistaan.
Asunnon hiljaisuus tuntui ensin oudolta. Hetken päästä se tuntui hyvältä.
Hän käveli keittiöön, vilkaisi pöytää ja tuhahti.
— Niinpä tietysti. Perheneuvottelu. Söivät puoli kanaa, joivat mehun ja minä olen syyllinen.
Puhelin värähti saman tien taskussa. Näytöllä luki: ”JANNE”.
Laura katsoi nimeä hetken ja vastasi.
— No?
— Ymmärrätkö sinä ollenkaan, mitä juuri teit?
— Tietysti. Heitin kolme ylimääräistä ihmistä ulos kodistani.
— Minä puhun vakavissani!
— Niin minäkin.
— Olisit edes voinut olla tekemättä sitä äidin kuullen!
— Ja te olisitte voineet olla jakamatta minun asuntoani Sari-tädin läsnä ollessa. Katso nyt, miten epäonninen päivä meille kaikille sattui.
— Sinä nöyryytit minut.
— En, Janne. Sinä teit sen ihan itse. Minä vain lakkasin peittelemästä sitä pöytäliinalla.
— Taas tuota sinun sanailuasi.
— Ja taas sinulla ei ole omia sanoja ollenkaan.
Toisessa päässä tuli hiljaista.
— Sovitaan niin, että rauhoitut ja puhutaan huomenna.
— Ei.
— Mitä tarkoitat, ei?
— Huomenna me emme keskustele. Huomenna sinä haet loput tavarasi. Ilmoitan kellonajan. Voit tulla yksin tai vaikka torvisoittokunnan kanssa, kunhan et järjestä omia ohjelmanumeroitasi.
— Aiotko sinä oikeasti ajaa minut pois?
— Minähän ajoin jo. Sinä et vain ole vielä ehtinyt hyväksyä asiaa.
— Laura, me olemme naimisissa.
— Avioliitto tarkoittaa sitä, että kaksi ihmistä seisoo samalla puolella. Jos yksi raahaa, toinen mutisee ja kolmas komentaa, se ei ole avioliitto. Se on yhteisasumisella naamioitu vedätys, jossa on sukulaiskiristyksen piirteitä.
Luurista kuului lyhyt, vihainen naurahdus.
— Sinä olet aina ollut kova.
— En. Olin pitkään helppo. Se kausi vain päättyi.
Laura katkaisi puhelun ja laittoi äänet pois päältä.
Minuutin kuluttua puhelin alkoi jälleen surista. Tällä kertaa soittajana oli Pirkko. Laura vilkaisi näyttöä, huokaisi ja vastasi silti.
— Kuuntelen.
— Sinulla on vielä mahdollisuus korjata tämä, anoppi sanoi jäätävällä äänellä. — Pyydät anteeksi mieheltäsi. Pyydät anteeksi minulta. Ja sitten istumme alas keskustelemaan asiallisesti.
— Mistä? Siitäkö, miten luovutan teille neliöitä kauniisti ja ilman meteliä?
— Perheestä.
— Meillä on selvästi eri käsitys siitä sanasta.
— Totta kai on. Sinulle perhe merkitsee vain sitä, mikä on sinulle mukavaa.
— Ei. Minulle perhe merkitsee sitä, ettei minun papereihini kajota vierailla käsillä.
— Sinä pidät kaikkea omana!
— Koska se on omaani. Aikamoinen harmi, eikö vain?
— Emme me sinun koko asuntoasi halua! Älä keksi omiasi! Me halusimme vain, että Janne olisi turvattu.
— Keneltä? Minultako? Siltä ihmiseltä, joka kaksi vuotta ruokki häntä, paikkaili hänen sotkujaan, kuunteli häntä ja venytti arkea hänen palkkapäiväänsä asti?
— Älä uskalla puhua pojastani noin!
— Älkää te uskaltako käyttäytyä minun kodissani kuin emäntä.
— Hän on mies!
— Puheissa kyllä. Käytännössä näyttö on toistaiseksi aika heikko.
Pirkko haukkoi henkeään loukkaantumisesta.
— Sinä vielä kadut! Vielä sinä ryömit hänen luokseen itse!
— Epäilen vahvasti. Minä ryömin vain kylpyammeen alle, jos kissan pallo kierii sinne. Enkä silloinkaan mielelläni.
— Sinä olet kyllä…
— Hyvää illanjatkoa, Pirkko.
Laura sulki puhelun, laski puhelimen pöydälle näyttö alaspäin ja alkoi kerätä astioita sanaakaan sanomatta. Lautaset menivät tiskialtaaseen. Sisustuskuvasto päätyi paperinkeräyspussiin. Sama kohtalo odotti muistivihkoa, johon oli raapustettu numeroita ja merkintöjä: ”kaappi tähän”, ”Sarille vuodesohva”.
Hän avasi vielä yhden sivun ja luki pari riviä lisää. ”Janne puhuu hänelle myöhemmin pehmeästi.” ”Jos alkaa vastustaa, painostetaan perheen kautta.” Laura jopa pärskähti.
— Pehmeästi. No tietenkin. Melkein liikutuin.
Puhelin piippasi taas. Viesti Jannelta: ”Menit liian pitkälle. Äiti itkee.”
Laura naputti vastauksen nopeasti: ”Älä anna hänen itkeä. Käske etsiä Sari-tädille asunto ja uusi mittanauha.”
Vastaus tuli lähes heti: ”Pilkkaatko sinä minua?”
Hän kirjoitti: ”En. Puhun vain ensimmäistä kertaa pitkään aikaan suoraan.”
Sitten hän avasi keskustelun ystävänsä Heidin kanssa ja lähetti viestin: ”Jos en tänään tappanut ketään sanoilla, se on jo henkilökohtaista kasvua.”
Heidi vastasi puolen minuutin päästä: ”Olen vuorossa yhdeksään asti, mutta haluan jo yksityiskohdat. Kenet sinä ajoit ulos?”
Laura otti kuvan tyhjästä pöydästä ja ovenpielessä lojuvasta ruutukassista ja kirjoitti: ”Miehen, anopin ja maihinnousutädin. Tulivat jakamaan minun asuntoani.”
Heidi soitti saman tien videopuhelun.
— No niin, hän sanoi tervehdyksen sijaan. — Käännä kamera. Haluan nähdä taistelutantereen.
Laura suuntasi puhelimen keittiöön.
— Tässä sijaitsi komentokeskus. Tuossa syötiin kanaa. Tähän piirrettiin, mihin minut olisi paras tiivistää. Ja tästä päätellen tässä suunniteltiin sukulaisten maihinnousua.
Heidi vihelsi.
— Kuule, tuo ei ole enää pelkkää röyhkeyttä. Tuo on jotain kodinomaista vallankaappauscosplayta.
— Suunnilleen sama ajatus kävi mielessä.
— Entä Janne?
— Istui ja myötäili. Vetelästi mutta määrätietoisesti. Kuin huonekasvi, joka päätti yhtäkkiä ryhtyä notaariksi.
Heidi repesi nauruun.
— Ei mutta sinä kyllä osaat. Mitä sitten?
— Sitten vaihdan lukon. Kerään hänen loput roinansa kasaan. Tarkistan, ettei hän ole vienyt asiakirjoja. Ja sen jälkeen varmaan istun alas tajuamaan, että minut on virallisesti kruunattu vuoden huonoimmaksi miniäksi.
— Mutta sarjassa ”ei antanut vedättää itseään” sinulle tulee kultaa.
Laura hymyili ensimmäistä kertaa koko iltana aidosti.
— Tiedätkö, mikä tässä on kaikkein inhottavinta?
— No?
— En minä ole edes yllättynyt. En oikeastaan.