— Teistä tulee ”perhe” vasta silloin, kun on tarkoitus vallata neliöitä, muuttaa sisään ja alkaa sanella ehtoja.
— Miten sinä oikein puhut! — Pirkko leimahti. — Minähän yritän vain teidän parastanne! Luuletko, että minusta on mukavaa katsella, kun oma poikani asuu vieraassa kodissa kuin mikäkin alivuokralainen?
— Hän ei asu täällä alivuokralaisena. Hän asuu täällä aikuisena miehenä, joka on kaksi vuotta selittänyt, että alkaa ihan kohta tienata paremmin, mutta jostain syystä lainaa aina ennen palkkapäivää rahaa vaimoltaan.
Janne laski luun lautaselle niin kovaa, että posliini kolahti.
— Miksi sinä vedät tuon tähän?
— Siksi, että olen kyllästynyt esittämään, että meidän välillä kaikki olisi tasan. Ja kun kerran päätitte järjestää perheneuvottelun, puhutaan sitten ilman kulisseja. Kuka maksaa vastikkeen? Minä. Kuka auttoi viime syksynä maksamaan pois äitisi mökkilainan? Minä. Haluatko, että muistutan summista? Kenen auton korjaus maksettiin minun tililtäni, koska ”töissä tuli viivästys”? Se olin taas minä. Ja nyt minulle kerrotaan täällä, että raukka poika ei tunne itseään isännäksi.
— Sinäkö alat nyt heittää rahoja naamalle? — Janne ponkaisi ylös. — Ihanko tosissasi?
— En. Minä vain sanon ääneen, miten asiat ovat. Siinä on aika iso ero.
Pirkko iski kämmenensä pöytään.
— Sinä olet painanut hänet rahalla maan rakoon! Siinä se sinun todellinen luontosi näkyy! Kaikki kulkee sinulla kuittien ja tilisiirtojen kautta. Vaimon kuuluu kunnioittaa miestään, ei pitää hänestä kirjanpitoa!
— Vaimon ei kuulu yhtään mitään, jos hänestä yritetään tehdä hölmö hänen omassa keittiössään, — Laura vastasi kylmästi. — Ja nuo luennot oikeasta elämästä saavat nyt riittää. Omassa kodissanne voitte määrätä. Täällä ette.
Sari hymyili hermostuneesti ja yritti pehmentää ääntään.
— No älkää nyt heti nousko takajaloillenne. Kyllähän tästä voisi rauhallisestikin puhua. Tehdään vain osa asunnosta hänen nimiinsä, siinä kaikki. Miehellä olisi turvallinen olo. Teillä olisi kotirauha. Äidillä sydän kevenisi. Ja samalla voisi laittaa remontinkin käyntiin.
— Kuunnelkaa nyt itseänne, — Laura naurahti kuivasti. — Erityisesti tuo ”samalla remontti” on suorastaan liikuttava. Onko teillä oikein suunnitelma valmiina? Ensin osuus, sitten kirjat tänne, sen jälkeen ”Sari voi nyt hetken olla”, sitten ”tuodaan vain yksi kaappi”, seuraavaksi ”lasitetaan parveke, yhteisillä rahoillahan tämä menee”, ja lopulta minulle selitetään, että olen kiittämätön ja pikkumainen?
Janne irvisti.
— Juuri tämän takia sinun kanssasi ei voi keskustella. Sinä etsit joka asiasta ansaa.
— Koska se ansa istuu yleensä jo pöydässä ja kaluaa kanaa loppuun.
Janne astui askeleen lähemmäs.
— Nyt sinä menet liian pitkälle.
— En, Janne. Liian pitkälle mennään silloin, kun äitisi mittailee vaimosi eläessä tämän asuntoa ja päättää, mitkä seinät pitäisi kaataa. Minä vasta kutsun asioita niiden oikeilla nimillä.
Pirkko nousi seisomaan ja painoi kädet lanteilleen.
— No niin. Joko sinä lopetat tuon kartanonrouvan esittämisen, tai teidän avioliittonne ei kauan kestä.
— Oliko tuo uhkaus? — Laura kohotti kulmaansa.
— Varoitus. Mies ei jää asumaan paikkaan, jossa hänelle muistutetaan joka päivä, ettei mikään ole hänen.
— Niinkö? Entä se, ettei hän itse ole ehdottanut mitään muuta kuin äitinsä ideoita?
— Minä ehdotin! — Janne älähti. — Sanoin, että pitäisi elää normaalisti! Ilman sinun ikuista ”tämä on minun, tämä on isoäidin, älä koske siihen”. Olenko minä täällä joku museovahti?
— Et. Sinä olet ihminen, joka sekoitti avioliiton ilmaiseen sisäänpääsyyn kiinteistöön.
— Tukehtu vaikka siihen asuntoosi!
— Hienoa. Siinä tapauksessa asia on ratkaistu.
Laura nosti kauppakassin ikkunalaudalle, avasi eteisen kaapin ja alkoi järjestelmällisesti vetää Jannen tavaroita ulos. Takki putosi lattialle. Farkut lensivät sen päälle. Urheilukassi kolahti jalkojen juureen. Laatikko, jossa oli johtoja ja latureita, päätyi pinon päällimmäiseksi.
— Mitä sinä oikein teet? — Janne jähmettyi.
— Autan sinua löytämään mielenrauhan. Jos täällä on niin ahdistavaa, mene sinne, missä sinua pidetään isäntänä heti kynnykseltä. Äitisi luo.
— Laura! — Pirkko karjaisi. — Oletko sinä järjissäsi?
— Täysin. En ole varmaan viiteen vuoteen ollut näin selväpäinen.
— Sinä heität miehesi ulos?!
— En, Pirkko. Minä poistan asunnostani ongelman, jota te jostain syystä nimitätte perheeksi.
Janne astui kaapin luo ja tarttui takinhihaan.
— Lopeta tämä näytelmä.
— Näytelmä päättyi sillä hetkellä, kun päätitte jakaa minun asuntoni kysymättä minulta. Nyt on loppukohtaus. Näyttelijät poistuvat vasemmalle.
Sari nousi ensimmäisenä.
— Minä taidan lähteä. Rehellisesti sanottuna tällaiset intohimot eivät ole minua varten.
— Erittäin järkevä päätös, — Laura nyökkäsi. — Ja muistakaa ottaa kassinne mukaan. Ne ovat niin ilmeikkäät, että pilaavat tunnelman heti.
Pirkon kasvot punehtuivat.
— Kuinka sinä kehtaat! Minä olen kaksi kertaa sinua vanhempi!
— Ja mitä sitten? Iän pitäisi tuoda harkintaa, ei röyhkeyttä.
— Kiittämätön tyttö! Me tulimme tänne avoimin sydämin!
— Avoimin sydämin tullaan yleensä kakun kanssa ja soitetaan ovikelloa. Ei mittanauhan ja majoitussuunnitelman kera.
Janne yritti tarttua Lauraa kyynärpäästä.
— Puhutaan nyt rauhassa. Ilman tätä sirkusta. Kaikesta voidaan sopia.
Laura nykäisi kätensä pois.
— Myöhäistä. Rauhassa olisi voinut puhua eilen, toissapäivänä tai viikko sitten. Silloin kun sinä olisit voinut sanoa: ”Äiti, älä puutu tähän.” Et sanonut mitään. Istuit vain ja odotit, että nielisin kaiken. En niele.
— Sinä teet tästä draamaa.
— Ja sinä olet pikkumainen. Puolen asunnon takia myit itsesi siinä samalla kuin keittiöjakkarankin.
Janne naurahti ilkeästi.
— Tietenkin. Minä olen heti myyty mies. Ja sinä olet varmaan pyhimys.
— En. Olen väsynyt. Ja todella vihainen. Se on sentään rehellisempää kuin teidän perhe-esityksenne.
Pirkko melkein sihisi:
— Sinä jäät yksin. Tuolla luonteella kukaan ei jaksa sinua.
— Mainiota. Ainakaan kukaan ei silloin mittaa käytävääni kaappia varten.
— Kuka sinua muka tarvitsee!
— Tänään en ainakaan teitä. Ja se on jo juhlan aihe.
Sari seisoi eteisessä ja mutisi:
— Janne, tule nyt jo, mitä tässä enää vitkutellaan.
Mutta Janne ei liikahtanut. Hän tuijotti Lauraa kuin olisi nähnyt hänet ensimmäistä kertaa.
— Eli tässäkö tämä oli? Näinkö vain? Yhden aiheen takia?
— Ei, Janne. Ei yhden aiheen takia. Sinun takiasi. Sen takia, ettet ole aviomies vaan äitisi jatke. Sen takia, että jokaiseen vakavaan tilanteeseen sinulla on yksi ainoa vastaus: ”Laura, älä nyt aloita.” Sen takia, että sinulle sopii elää minun kustannuksellani ja loukkaantua vielä päälle, kun en anna sinulle heti avaimia kaikkeen. Ja ennen kaikkea siksi, ettet vieläkään ymmärrä, missä ongelma on.
Janne tarttui laukkuun vihaisesti.