— Oletko sinä menettänyt lopunkin hävyntajusi, Laura, vai esitätkö vain? — anopin ääni jyrisi keittiöstä sellaisella voimalla, ettei olisi uskonut kyseessä olevan tavallinen kaksio Oulun laitamien betonikerrostalossa, vaan jonkin kunnanviraston juhlasali.
Laura ei ehtinyt edes vetää avainta lukosta. Hän jäi eteiseen paikoilleen, toisessa kädessään kauppakassi ja toisessa kannettava tietokone. Asunnossa leijui vieras, tahmea meteli: naurua, haarukoiden kilinää lautasia vasten, jakkaroiden narinaa, miehen yskähtelyä, muovikassien kahinaa. Ja haju — juuri se sekoitus, joka sai hänen silmäluomensa nykimään: halpa miesten hajuvesi, tupakka ja paistettu broileri.
Kynnysmatolla lojui jonkun valtavat kengät, jotka olivat potkaisseet hänen siistit avokkaansa syrjään. Niiden viereen oli sullottu ruudullisia matkakasseja, niin täyteen ahdettuja, ettei näyttänyt siltä kuin joku olisi tullut kylään, vaan siltä kuin tänne olisi päätetty muuttaa saman tien.
Laura sulki oven hitaasti, laski laukun hihnan olaltaan ja kysyi kuuluvalla äänellä:
— Ymmärränkö oikein, että minun kodissani pidetään taas kokousta ilman minua?
Keittiöstä kuului heti reipas huudahdus:
— No niin, tulihan se! Janne, sano vaimollesi, ettei seiso siinä käytävässä, sieltä vetää!
Laura asteli keittiöön riisumatta edes takkia. Näky, joka häntä odotti, teki hänen ajatuksistaan yhtäkkiä poikkeuksellisen kirkkaat.
Pöydän ääressä, hänen vaalean pöytäliinansa päällä levittäytyneenä, istui Pirkko kuin jonkin toisten ihmisten elämää käsittelevän komitean puheenjohtaja. Hänen vieressään oli roteva, noin viisikymmentäviisivuotias nainen vadelmanpunaisessa neuleessa, kynnet kirkkaiksi lakattuina ja katse terävänä kuin koukku. Ikkunan luona jakkaralla istui Janne, Lauran oma aviomies, ja kalusi broilerin koipea hyvin asiallisen näköisenä. Keskelle pöytää oli levitetty mittanauha, lyijykynä, muistivihko ja auki taitettu huonekalukuvasto. Lauran maljakko kuivine oksineen oli työnnetty altaan viereen, aivan kulhon kylkeen, johon joku oli jättänyt rasvaisen lusikan.
— Kas, emäntä saapui, — Pirkko totesi pirteästi eikä noussut tuoliltaan. — Meillä on tässä kuule ihan oikeita asioita hoidettavana.
— Huomaan, — Laura vastasi. — Mittanauhasta ja broilerista päätellen olette tosiaan ahkerina. Voisitteko vain selittää, mitä asiaa te tarkalleen ottaen toimitatte minun asunnossani?
Vadelmanpunaisessa neuleessa istuva nainen hymyili saman tien, aivan kuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä.
— Minä olen Sari, Jannen täti. Mehän ollaan tässä ihan perheen kesken. Ei mitään vieraita ihmisiä.
— Hienoa, — Laura nyökkäsi. — Siinä tapauksessa voitte varmaan perheen kesken selittää, miksi minun keittiössäni istuu ihminen, jonka näen ensimmäistä kertaa elämässäni.
Pirkko huitaisi kädellään.
— Älä nyt aloita heti ovesta. Olen aina sanonut, että sinulla on luonne kuin hiekkapaperia. Olisit istunut alas, niin olisi puhuttu rauhallisesti. Me käsittelemme täällä aivan tavallisia asioita. Arjen asioita.
— Puhutaan sitten rauhallisesti. Mistä on kyse?
Janne mutisi katsettaan nostamatta:
— Laura, älä nyt heti vedä kierroksia.
— En minä ole vielä edes aloittanut, — Laura sanoi. — Tämä on vasta tyhjäkäyntiä. Varsinainen ohjelma on vielä edessä.
Pirkko veti muistivihkon lähemmäs itseään ja kopautti sitä sormellaan.
— Sanon suoraan, ilman noita sinun toimistokiemuroitasi. Te elätte miten sattuu. Tämä asunto ei toimi. Käytävä on pitkä ja täysin hyödytön. Keittiö on täyteen ahdettu. Tavaroille ei ole kunnollista säilytystilaa. Janne muuten asuu täällä myös, ja hänenkin pitäisi tuntea olevansa isäntä, ei mikään nurkissa majaileva vuokralainen.
— Niinkö hän on sinulle sanonut? — Laura käänsi katseensa mieheensä.
Janne kohautti olkiaan.
— No eikö se muka ole totta?
— Eli sinä istut asunnossa, jonka minä sain jo ennen häitä, syöt minun ostamaani kanaa, ja silti sinulta puuttuu isännän tunne?
— Älä aloita, — Janne irvisti. — Sinä muutat kaiken aina riidaksi.
— Miksi tämä sitten pitäisi muuttaa? Sisustussuunnittelukilpailuksiko? Minun pöydälläni on mittanauha. Minun tiskialtaassani on vieraan ihmisen lusikka. Minun eteismatollani on koon neljäkymmentäviisi saappaat. Tästä tulee joko riita tai tv-sarja.
Sari hymähti ja kaatoi itselleen mehua Lauran kannusta.
— Huumorintajuinen tyttö, se täytyy myöntää. Mutta perhe ei ole mikään stand up -keikka.
— Entä yritys tunkea sisään muuttokassien kanssa? Onko se sitten kiertue? — Laura sivalsi.
Pirkko kumartui eteenpäin.
— Lopeta tuo piikittely. Kuuntele nyt. Me olemme jutelleet asiasta ja tulleet siihen tulokseen, että asunto pitää järjestää kunnolla.
— Mitä se tarkoittaa?
— Sitä mitä sanoin. Puolet Jannen nimiin. Tai sitten lahjakirja kokonaan hänelle. Tehän olette aviopari. Normaalit ihmiset toimivat niin, jos aikovat elää yhdessä pitkään eivätkä leiki tuota sinun “minun omaani ei kosketa” -peliäsi.
Keittiöön laskeutui hetkeksi sellainen hiljaisuus, että kylpyhuoneen hanan tiputus kuului selvästi.
Laura katsoi ensin anoppiaan, sitten Saria, ja lopuksi taas Jannea.
— Hetkinen. Haluan varmistaa, että kuulin tämän järjettömyyden oikein. Te tunkeudutte minun kotiini, levitätte välineet pöydälle, kutsutte yleisön paikalle ja päätätte, että minun pitäisi siirtää ennen avioliittoa hankittu asuntoni mieheni nimiin?
— Mikä ihmeen “tunkeudutte”? — Pirkko närkästyi heti. — Pojallani on avain.
— Ei ole enää kauan, — Laura sanoi tyynesti.
Janne nosti viimein katseensa.
— Miksi sinä katsot noin? Tämä on ihan normaali keskustelu. Me olemme perhettä. Äiti on oikeassa: kuinka kauan minun pitäisi asua täällä kuin en olisi kukaan?
— Mikä sinä sitten täällä olet, Janne?
— Aviomies.
— Aviomies ei ole arvonimi, jonka saa istumalla jakkaralla. Se näkyy teoissa. Se on vastuuta. Se on vähintään kykyä sanoa äidille: “Äiti, nyt riittää, tämä ei ole sinun asuntosi.” Mutta sinä istut siinä ja jauhat kanaa, kun täällä suunnitellaan, miten minut saadaan siististi riisuttua omastani.
— Ei sinua kukaan riisu mistään, — Janne murahti. — Älä tee tästä tragediaa.
— Ai tietenkään ei. Kolme ihmistä vain ilmestyy luokseni muuttokassien ja huonekalukuvaston kanssa silkasta rakkaudesta arkkitehtuuriin.
Sari laski mukinsa pöydälle.
— Minä en muuten tullut tänne huvikseni. Minun täytyy asua jossakin ehkä kuukauden verran. Etsin töitä. Teillä on tilaa. Ja minä voisin auttaa: remonttimiesten kanssa, siivouksessa, ruoanlaitossa. En minä ilmaiseksi täällä lojuisi.
Laura kääntyi hitaasti hänen puoleensa.
— Anteeksi, mutta kuka teidät kutsui?
— No kuka nyt? Perhe tietenkin.
— Kenen perhe?
Sari avasi suunsa, mutta Pirkko ehti ensin.
— Jannen perhe. Ja sinä olet nyt hänen vaimonsa. Joten se on myös sinun perheesi.
— Ei, Pirkko, — Lauran ääni muuttui täysin tasaiseksi. — Älä edes yritä tarjoilla minulle tätä sirkusta sukulaissieluista. Te ette ole perhe silloin, kun pitäisi tulla auttamaan.