Laura kääntyi häntä kohti. Hänen äänessään värähti epätoivo.
— Mikael, etkö sinä oikeasti tajua? Vai teeskenteletkö vain? Hän tarkkailee meitä. Milloin olemme kotona, milloin lähdemme, milloin palaamme. Hän tuntee meidän aikataulumme paremmin kuin me itse! Ja sinä kysyt, mitä outoa siinä on?
Mikael tunsi ärtymyksen nousevan. Työpäivä oli painanut hartioita, hän olisi halunnut vain levätä, mutta sen sijaan edessä oli taas loputon riita hänen äidistään.
— Laura, riittää jo. Kyllä, äiti menee joskus liian pitkälle. Mutta hän ei tarkoita pahaa. Hän vain rakastaa minua ja haluaa varmistaa, että meillä on kaikki hyvin.
— Rakastaa? — Laura siristi silmiään. — Mikael, hän ei rakasta sinua sillä tavalla kuin sinä luulet. Hän haluaa hallita sinun elämääsi. Siinä on valtava ero.
— Älä nyt puhu järjettömiä.
— Järjettömiä? Hyvä on. Vastaa sitten yhteen kysymykseen. Milloin viimeksi teit meidän perhettämme koskevan päätöksen kysymättä ensin äitisi mielipidettä?
Mikael jähmettyi. Kysymys osui häneen yllättäen.
— Mistä sinä oikein puhut?
— Sohvan hankinnasta sinä keskustelit hänen kanssaan. Kylpyhuoneen remontista myös. Jopa makuuhuoneen tapetit valittiin niin, että hänen mielipiteensä painoi vaakakupissa! Ja muistatko sen jutun työni kanssa? Kun minulle tarjottiin ylennystä, mutta se olisi vaatinut siirtymistä toiseen kaupunginosaan? Kuka sanoi, että se oli huono ajatus? Kuka kuiskutti sinulle, että vaimon pitää työskennellä kodin lähellä?
Mikael ei vastannut. Muistot nousivat esiin yksi toisensa jälkeen, eikä niistä muodostuva kuva ollut kovin imarteleva.
— Laura, mutta onhan ihan tavallista pyytää neuvoa vanhemmilta…
— Neuvoa? Mikael, hän ei neuvo. Hän antaa määräyksiä. Ja sinä toteutat ne kuuliaisesti kuin kiltti pikkupoika.
Laura meni pöydän luo ja nappasi puhelimen käteensä.
— Tiedätkö mitä? Kokeillaan. Soita hänelle nyt heti ja sano, että olemme päättäneet vaihtaa asunnon lukot. Ilman selityksiä. Ilmoitat vain asian.
— Miksi?
— Koska meillä on siihen oikeus. Tämä on meidän kotimme, Mikael. Me saamme päättää, kenelle annamme avaimen ja kenelle emme.
Mikael otti puhelimen, mutta ei alkanut valita numeroa.
— Laura, kyse on äidistäni. Hän loukkaantuu.
— Minä olen loukkaantunut jo! — Laura istuutui pöydän ääreen. — Olen loukkaantunut siitä, että asun kodissa, jossa minulla ei ole oikeutta omaan rauhaan. Kodissa, jossa anoppini voi kävellä makuuhuoneeseen silloin kun nukun, ja sitä pidetään täysin normaalina.
Hän siirtyi Mikaelia vastapäätä ja katsoi tätä suoraan silmiin.
— Mikael, en minä pyydä sinua katkaisemaan välejä äitiisi. Pyydän sinua vetämään rajat. Pyydän, että puolustat meidän perhettämme. Meidän tilaamme. Meidän suhdettamme.
— Mutta miten minä sen hänelle selitän?
— Älä selitä. Sano vain: ”Äiti, vaihdoimme lukot. Jos haluat tulla käymään, soita ensin.” Siinä kaikki.
Mikael pyöritteli puhelinta käsissään. Hän ymmärsi, että Laura oli oikeassa. Silti ajatus äitiä vastaan asettumisesta pelotti. Helena osasi loukkaantua niin, ettei puhunut hänelle viikkoihin, ja hänen kyyneleitään ja syytöksiään Mikaelin oli aina ollut vaikea kestää.
— Entä jos hän tulee surulliseksi?
— Sitten hän saa olla surullinen! — Laura nousi seisomaan. — Mikael, sinä olet aikuinen mies. Sinulla on vaimo ja oma perhe. Et voi elää koko elämääsi peläten, että äidille tulee paha mieli.
Juuri silloin avain kääntyi lukossa. Ulko-ovi avautui, ja eteisestä kantautuivat tutut askeleet.
— Hei, lapset! Tulin takaisin! En nähnyt teitä ikkunassa, joten ajattelin tulla katsomaan, onko kaikki kunnossa!