— Jos näen äitisi vielä kerrankin meidän makuuhuoneessamme kuudelta aamulla, saat lähteä täältä ulos hänen kanssaan! — Laura huusi, kun hänen kärsivällisyytensä oli viimein kulunut loppuun.
Mikael oli juuri palannut tehtaalta yövuorosta. Hän oli väsynyt, uupunut ja kaipasi vain hiljaisuutta sekä hetken rauhaa. Sen sijaan hän astui keskelle tunnekuohua, joka rikkoi hänen tutun arkensa yhdellä iskulla.
Kaikki oli alkanut siitä, että Helena oli jälleen käyttänyt vara-avaintaan. Jo kuudennen kerran saman kuukauden aikana. Laura oli herännyt outoon tunteeseen, siihen että joku oli heidän makuuhuoneessaan. Kun hän avasi silmänsä, hän erotti anoppinsa hahmon sängyn vieressä. Helena seisoi siinä ja tarkasteli nukkuvaa poikaansa keskittyneesti.
— Onko hän menettänyt järkensä? — Laura kuiskasi itsekseen, kun Helena poistui huoneesta hiljaa kuin varjo.
Aamiaisella anoppi oli selittänyt, että hän oli vain halunnut varmistaa Mikaelin nukkuvan kunnolla raskaan työvuoron jälkeen. Hänen mukaansa äidin sydän ei koskaan saanut lepoa. Laura ei sanonut mitään, mutta hänen sisällään tyytymättömyys kiehui ja kuohui.
Nyt, kun Mikael oli tullut kotiin, kaikki purkautui ulos.
— Ymmärrätkö sinä lainkaan, mitä äitisi oikein tekee? — Laura kulki edestakaisin keittiössä ja huitoi käsillään. — Hän tulee meidän makuuhuoneeseemme niin kuin se olisi hänen oma kotinsa! Hän seisoo siinä katsomassa, miten sinä nukut! Olen kolmekymmentävuotias, Mikael, mutta tunnen itseni päiväkotilapseksi, jota joku kasvattaja vahtii!
Mikael vajosi väsyneenä tuolille. Hänen päässään jyskytti yhä koneiden meteli, ja nyt siihen sekoittui vielä vaimon kiihtynyt ääni.
— Laura, ole kiltti, älä huuda tuolla tavalla. Äiti vain kantaa huolta. Ei hän tarkoita pahaa.
Nuo sanat olivat viimeinen pisara. Laura kääntyi häntä kohti, ja Mikael näki hänen katseessaan jotakin uutta. Se ei ollut pelkkää suuttumusta. Siinä oli kylmää päättäväisyyttä.
— Ei tarkoita pahaa? Mikael, kuuletko sinä itse, mitä sanot? Sinun äitisi on muuttanut koko asuntomme läpikulkupaikaksi! Hänellä on avaimet jokaiseen huoneeseen, hän tulee milloin huvittaa ja menee minne tahtoo! Ja sinä puolustelet edelleen tuota järjettömyyttä!
— Ei se ole järjettömyyttä, — Mikael yritti väittää vastaan. — Hän on yksinäinen. Hän on huolissaan…
— Yksinäinenkö? — Laura naurahti, mutta nauru oli täynnä katkeruutta. — Hän ei ole yksinäinen, Mikael. Hän haluaa hallita. Hän tahtoo määrätä meidän elämästämme! Ja pahinta on se, että hän onnistuu siinä, koska sinä annat hänen tehdä niin!
Mikaelista tuntui kuin hän olisi joutunut puristuksiin. Toisella puolella oli hänen vaimonsa, joka selvästi kärsi hänen äitinsä käytöksestä. Toisella puolella oli äiti, joka todella eli yksin ja jonka elämässä hän oli ainoa ilo.
— Laura, puhutaan tästä rauhallisesti. Menen äidin luo ja selitän hänelle…
— Selität? — Laura pysähtyi aivan hänen eteensä. — Sinä olet “selittänyt” jo sata kertaa. Ja mitä siitä on seurannut? Hän tulee entistä useammin! Enää hän ei vain kilistele avaimiaan eteisessä, vaan hiippailee asunnossamme kuin kummitus!
Laura astui ikkunan luo ja katsoi pihalle. Siellä, heidän ikkunansa alla olevalla penkillä, istui Helena. Hän piteli sanomalehteä käsissään, mutta nosti aina välillä katseensa ja vilkaisi heidän ikkunoitaan.
— Katso, Mikael. Tuolla hän on. Äitisi istuu penkillä ja vahtii meidän ikkunoitamme. Kuin vartija. Kuin… kuin vainoaja!
Mikael nousi ja meni ikkunan viereen. Totta se oli: hänen äitinsä istui pihalla. Siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, sillä Helena piti usein ulkona istumisesta ja raittiista ilmasta. Mutta Lauran sanojen jälkeen näky alkoi tuntua toisenlaiselta.
— Hän vain istuu siinä, — Mikael sanoi varovasti. — Mitä outoa siinä muka on?