Laura vilkaisi Mikaelia. Hänen katseensa sanoi kaiken: näetkö nyt?
Helena astui keittiöön muovikassi kädessään. Kassi oli täynnä ruokaa.
— Mikael-kulta, tein sinulle kotona borssikeittoa. Toin sitä tänne. Laura on tainnut jo kokonaan unohtaa, miten ruokaa laitetaan. Ja tein myös perunoita lihan kanssa. Sinähän tiedät, kuinka paljon pidät minun perunoistani.
Laura tunsi poskiensa kuumenevan. Jokainen Helenan käynti sisälsi samanlaisia ”huolehtivia” piikkejä, jotka oli naamioitu avuliaisuudeksi.
— Kiitos, Helena, mutta minä kyllä valmistan miehelleni ruokaa itse.
— Niin, niin, tietysti, — anoppi huiskaisi kädellään. — Mutta äidin tekemä ruoka on aina terveellisempää. Eikö niin, Mikael?
Mikael istui kuin neulojen päällä. Hän aisti kahden naisen välisen jännitteen, muttei löytänyt yhtäkään sanaa, joka ei olisi pahentanut tilannetta.
— Äiti, kiitos, mutta sinun ei olisi tarvinnut erikseen tulla…
— Älä höpsi! Ei siitä minulle vaivaa ole. Asunhan minä lähellä. Muuten, Laura, huomasin että kylpyhuoneesta on irronnut yksi laatta. Mikaelin pitäisi korjata se viikonloppuna.
Lauran sormet puristuivat nyrkkiin. Helena ei ollut vain tuonut ruokaa. Hän oli ehtinyt tarkastaa koko asunnon.
— Helena, milloin te huomasitte sen kylpyhuoneen laatan?
— Ai, no… minä pistäydyin aamulla. Halusin katsoa, miten Mikael nukkuu. Hän oli eilen niin väsynyt. Ja siinä samalla vilkaisin kylpyhuoneeseen.
— Samalla matkalla minne?
Anoppi vaikeni hetkeksi hämmentyneenä.
— No… ei sillä ole väliä. Pääasia on, että se täytyy korjata.
Laura nousi tuolilta. Hänen kärsivällisyytensä oli viimein tullut tiensä päähän.
— Helena, eikö teistä oikeasti tunnu oudolta, että tulette aamulla toisten kotiin ja kierrätte katsomassa kaikki huoneet?
— Toisten kotiin? — anoppi kivahti loukkaantuneena. — Tämä on minun poikani asunto!
— Tämä on teidän poikanne ja hänen vaimonsa koti. Ja meillä on oikeus omaan rauhaan!
— Laura… — Mikael yritti pysäyttää hänet.
Mutta Laura ei enää kyennyt vaikenemaan.
— Ei, Mikael. Nyt riittää. En aio enää niellä tätä. Helena, pyydän teitä hyvin vakavasti: antakaa meidän asuntomme avaimet takaisin.
Huoneeseen laskeutui kuolemanhiljaisuus. Helenan kasvot kalpenivat ensin, sitten niille nousi vihainen puna.
— Mitä?! Vaaditteko te, että minä palautan oman poikani kodin avaimet?
— Pyydän vain, että kunnioitatte rajojamme. Jos haluatte tulla käymään, soittakaa etukäteen. Se on aivan tavallista missä tahansa perheessä.
— Ehkä muualla, mutta ei meillä! — Helena kääntyi poikansa puoleen. — Mikael! Annatko sinä todella tämän… tämän miniän ajaa oman äitisi ulos sinun kodistasi?
Kaikkien katseet kääntyivät Mikaeliin. Hän istui pää painuksissa ja oli vaiti. Se oli hänen elämänsä vaikeimpia hetkiä. Toisella puolella oli äiti, joka oli kasvattanut hänet yksin avioeron jälkeen. Toisella puolella oli vaimo, jota hän rakasti ja jonka vaatimukset olivat oikeutettuja.
— Äiti… — hän aloitti hiljaa. — Ehkä Laura on oikeassa. Ehkä me todella tarvitsemme vähän enemmän… omaa tilaa.
Helena katsoi poikaansa kuin tämä olisi pettänyt hänet.
— Sinäkö… sinä olet hänen puolellaan?
— En minä ole kenenkään puolella, äiti. Minusta vain avioparin pitäisi saada elää itsenäisesti.
Anoppi istahti raskaasti tuolille. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
— Eli te ette enää tarvitse minua. Minusta on siis tullut vieras ihminen.
Laura tunsi säälin vihlaisun rinnassaan. Hän ei ollut halunnut saada vanhempaa naista itkemään. Mutta perääntyäkään hän ei enää voinut.
— Helena, te ette ole vieras. Te olette Mikaelin äiti. Mutta jokaisella ihmisellä täytyy olla oma paikkansa ja omat rajansa.
— Mitkä ihmeen rajat? — Helena parahti kyynelten lomasta ja jäi katsomaan heitä loukkaantuneena.