Hän kertoi, että hänen isällään oli ollut jo vuosia ennen avioliittoaan suhde naiseen, joka oli saanut lapsen. Sari oli kasvanut oman äitinsä kanssa, eikä ollut pitkään aikaan yrittänytkään ottaa yhteyttä isänsä sukuun.
Tilanne muuttui vasta silloin, kun Sarin äiti sairastui vakavasti. Vanhojen papereiden joukosta oli löytynyt kirjeitä, ja niiden perusteella Sari oli alkanut etsiä Mikaa.
Tämän kaiken pystyin vielä jotenkin ottamaan vastaan.
Seuraava osa oli paljon vaikeampi niellä.
Sari ei ollut ilmestynyt vaatimaan elatusmaksuja, perintöä tai rahaa. Hän oli halunnut vain tavata veljensä.
Mika oli aluksi salannut koko asian minulta, koska pelkäsi Helenan loukkaantuvan. Hänen mielestään tieto miehensä vanhasta suhteesta voisi repiä auki jotakin, mitä Helena ei halunnut muistaa.
Sitten Helena oli kuitenkin saanut tietää Sarista.
Ja kaikkien yllätykseksi hän ei reagoinut lainkaan niin kuin Mika oli odottanut.
– Äiti halusi välttämättä tavata hänet, Mika sanoi hiljaa. – Sen jälkeen hän alkoi kutsua Saria luokseen yhä useammin. Kerran he olivat yhdessä jopa jouluna, silloin kun sinä olit Eeron kanssa vanhempiesi luona.
Katsoin häntä pitkään.
– Eli teillä oli tässä sivussa jonkinlainen toinen perhe-elämä, josta minä en tiennyt mitään.
Mika ei saanut sanaa suustaan.
– Jatka, sanoin.
Sari kasvatti pientä tytärtään yksin ja asui vuokralla. Kun asunnon omistaja päätti myydä asunnon, Sarin oli vaikea löytää uutta kotia, johon hänellä olisi ollut varaa.
Silloin Helena oli keksinyt ratkaisun.
Sarille ostettaisiin pieni asunto.
– Äiti sanoi, että isä olisi halunnut niin, Mika selitti. – Että Sari saisi edes jälkikäteen jotakin siitä, mistä hän oli jäänyt paitsi.
– Ja sen takia otitte kuudenkymmenentuhannen euron lainan?
– Niin. Mutta kaikkea ei käytetty asuntoon. Sarilla oli myös omia säästöjä. Äidin ottamasta lainasta noin viisikymmentätuhatta euroa meni kauppahintaan, ja loput kului kuluihin sekä osittain äidin oman asunnon remonttiin.
Palaset alkoivat asettua paikoilleen yksi kerrallaan.
Helena ei siis ollut joutunut ahdinkoon epäonnistuneen yrityshankkeen vuoksi.
Koko selitys oli ollut keksitty. Sillä oli peitelty sitä, että perheen sisällä oli annettu suuri rahallinen apu.
– Tietääkö Sari, että lainan kanssa on ongelmia? kysyin.
Mika nyökkäsi.
– Nyt tietää. Mutta hänen tyttärensä on käynyt onnettomuuden jälkeen pitkässä kuntoutuksessa. Sari tekee osa-aikatyötä. Hän ei pysty tällä hetkellä maksamaan sitä summaa, jonka lupasi aiemmin.
– Lupasi? Eli teillä oli sopimus?
– Ei kirjallisena. Vain suullisesti.
Nousin tuolilta.
– Siis Helenan asunnon päälle otettu laina rahoitti todellisuudessa toisen asunnon ostoa. Se asunto on Sarin nimissä, sinä olet lainassa mukana velallisena, ja nyt te haluatte, että minä paikkaan tilanteen, vaikka minut on pidetty kaikesta ulkopuolella.
– En minä halunnut, että sinä maksat!
– Mutta et sinä myöskään estänyt äitiäsi vaatimasta sitä!
Mika painoi katseensa alas.
– Tiedän.
– Miten sinä pystyit valehtelemaan minulle näin paljon?
Silloin hän sanoi jotakin, mikä toi vihani taakse äkisti aivan toisenlaisen tunteen.
– Kun tapasin Sarin ensimmäisen kerran, tajusin, miten valtavan paljon minulle on aina merkinnyt se, että minulla oli perhe. Isä, äiti, koti. Häneltä se kaikki puuttui. Ajattelin, että jos autan häntä, voin korjata edes jotakin.
– Sellaista, mitä sinä et ole tehnyt, vastasin.
Mika alkoi itkeä.
Kahdentoista vuoden aikana olin nähnyt hänen itkevän ehkä kahdesti.
Silti en mennyt hänen luokseen enkä kietonut käsiäni hänen ympärilleen.
Sattui liikaa, että hän ei ollut pystynyt jakamaan tätä kaikkea minun kanssani.
Lauantaina järjestin tapaamisen Helenan ja Sarin kanssa.
Aluksi Helena kieltäytyi tulemasta.
– Minä en ala selitellä asioitani jonkun vieraan naisen edessä, hän tiuskaisi puhelimessa.
– Sari on mieheni sisar. Minä taas olen ollut miniäsi kaksitoista vuotta. Kumpikaan meistä ei ole vieras.
Lopulta kokoonnuimme kaikki meille.
Eero vietti iltapäivän vanhempieni luona.
Sari oli lyhyehkö, tummatukkainen nainen, joka näytti olevan lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä. Kun hän astui sisään, huomasin heti hänen silmänsä ja nenänsä. Niissä oli jotakin aivan samaa kuin Mikassa.
Hän vaikutti kiusaantuneelta.
– Olen pahoillani, että tapaamme tällaisissa oloissa, hän sanoi.
– Niin minäkin, vastasin.
Helena istahti sohvalle niin jäykkänä, aivan kuin häntä olisi odottanut kuulustelu oikeussalissa.
– Te olette paisuttaneet tästä aivan tarpeettoman suuren numeron.
Laskin muistivihon hänen eteensä pöydälle.
– En kutsunut teitä tänne riitelemään. Haluan vain, että meillä kaikilla on samat tosiasiat edessämme.
– Taasko näitä numeroita.
– Kyllä. Pankkia ei nimittäin kiinnosta, kuka on loukkaantunut ja kuinka syvästi.
Silloin Sari otti laukustaan kirjekuoren.
– Minulla on muutamia papereita mukana, hän sanoi.
Helena nosti päänsä nopeasti.
– Miksi sinä toit ne?
– Koska Annalla on oikeus tietää, mitä on tapahtunut.
Kävimme yhdessä läpi pankin ilmoituksia, aiempia maksusuorituksia ja asuntokauppaan liittyneitä tilisiirtoja.
Kuukausierä oli tosiaan noussut lähes yhdeksäänsataan euroon.
Mutta papereista paljastui muutakin.
Helena oli saanut edellisenä vuonna melko suuren summan myytyään tontin maaseudulta.
Lähes kaksikymmentätuhatta euroa.
Rahoja ei kuitenkaan ollut käytetty lainan lyhentämiseen.
– Mihin se summa meni? kysyin.
Helena tuijotti mattoa.
– Se oli minun rahaani.
– Tietenkin. Mutta sinä sanoit, ettei sinulla ole varaa maksaa lainaa.
– Minä käytin sen.
– Mihin?
– Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä kaikesta.
Sari puhui hiljaa.
– Helena-täti, et sinä kertonut tätä minullekaan.
Helena ponnahti seisomaan.
– Minä yritin vain huolehtia siitä, että kaikilla olisi koti! Ja nyt te kaikki hyökkäätte minun kimppuuni!
– Kukaan ei hyökkää, sanoin. – Mutta minä en aio laittaa meidän perheemme säästöjä lainaan, jonka taustat on salattu minulta.
Helena osoitti minua sormellaan.
– Sinä et ole koskaan pitänyt Saria osana perhettäsi!
– Kolme päivää sitten en edes tiennyt, että hän on olemassa!
Sen jälkeen olohuoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että jääkaapin hurina kuului keittiöstä asti.
Sari laski katseensa.
– Minä en pyytänyt, että kukaan vaatisi Annalta rahaa, hän sanoi. – Jos olisin tiennyt, että niin tapahtuu, olisin tullut tänne jo aikaisemmin.
Silloin Helena menetti malttinsa lopullisesti.
– Mitä te sitten oikein haluatte? Että myyn oman kotini ja lähden vuokralle?
– En, vastasin. – Haluan, että katsomme todelliset vaihtoehdot läpi. Lainan uudelleenjärjestelyn, asuntojen arvot, menot ja tulot. Ja sen, ettei tästä lähtien enää salata mitään.
Helena ei kuitenkaan tarttunut siihen.
– Sinun on helppo puhua. Sinun ei ole koskaan tarvinnut todistaa kenellekään, että olet hyvä äiti.
Mika kohotti päänsä.
– Äiti, mitä sinä tarkoitat?
Helenan suu vapisi.
Silloin Sari avasi suunsa.
– Minusta sinun on aika kertoa.
Mika kääntyi katsomaan sisartaan.
– Kertoa mitä?
Sari katsoi anoppiani.
– Tonttikaupan rahat. Kerro hänelle, minne ne menivät.
Helena istuutui takaisin.
Hän oli pitkään hiljaa. Lopulta hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:
– Annoin ne Sarin äidille.
En ymmärtänyt.
– Mutta te sanoitte, että hän oli sairas.
– Hän olikin, Sari vastasi. – Hän kuoli viime keväänä.
Kyyneleet valuivat Helenan silmistä poskille.
– Se raha oli vanha velka.
Silloin meille alkoi selvitä, että kaikki johti vielä kauemmas menneisyyteen ja Mikan isään.