– Jos kerron sinulle nyt kaiken, voi olla, ettet enää halua asua kanssani.
En saanut sanaa suustani.
Mika vajosi tuolille ja painoi kasvonsa kämmeniinsä.
– Kolme vuotta sitten äiti pyysi minulta apua. Hän sanoi, että hänen asunnostaan täytyy uusia koko sähköjärjestelmä ja että kylpyhuone on niin huonossa kunnossa, ettei sitä voi enää pitää turvallisena.
– Minä tiesin remontista.
– Tiesit, kyllä. Mutta se ei maksanut lähellekään niin paljon kuin hän väitti.
– Paljonko te otitte lainaa?
Mika nielaisi.
– Kuusikymmentätuhatta euroa.
Hetken luulin kuulleeni väärin.
– Kuusikymmentätuhatta? Kerrostaloasunnon remonttiin?
– Ei se mennyt pelkästään siihen.
– Mihin sitten?
Mika nousi levottomana seisomaan ja käveli ikkunan luo.
– Äidillä oli liikeidea.
Helena oli tehnyt koko työuransa kirjanpitäjänä. Eläkkeelle jäätyään hän oli silloin tällöin ottanut vastaan pieniä paperitöitä ja auttanut tuttuja lomakkeiden kanssa, mutta mistään yrityksen perustamisesta hän ei ollut koskaan puhunut.
– Millainen liikeidea?
– Sellainen palvelu vanhuksille. Kaupassakäyntiä, asioiden hoitamista, lääkärikäynneille saattamista. Hänellä oli joku tuttava, jonka kanssa heidän piti käynnistää se yhdessä.
– Ja sinä annoit siihen kuusikymmentätuhatta euroa?
– En minä antanut koko summaa. Äidin asunto asetettiin vakuudeksi. Laina otettiin hänen nimiinsä, ja minä tulin siihen mukaan yhteisvastuulliseksi velalliseksi.
– Etkä maininnut tästä minulle sanallakaan?
Mika laski katseensa lattiaan.
– Kuvittelin, että se saataisiin maksettua nopeasti pois.
– Ketkä sen olisivat maksaneet?
– Äiti ja minä.
Seuraavan tunnin aikana kokonaisuus alkoi vähitellen paljastua. Mitään varsinaista palvelua ei ollut koskaan saatu kunnolla käyntiin. Suunniteltu yhtiökumppani oli vetäytynyt hankkeesta, valmisteluihin oli uponnut useita tuhansia euroja, ja loppujen rahojen kohtalosta Mika puhui niin epämääräisesti, että jokainen vastaus herätti vain uusia kysymyksiä.
Korkojen noustua ja maksujärjestelyjen jälkeen lainasta oli tullut raskas taakka.
Helenan eläke ei riittänyt lyhennyksiin.
Ja Mika oli jo kuukausien ajan auttanut häntä salaa.
– Miksi he nyt haluavat rahaa juuri minulta? kysyin lopulta.
– Koska minun palkkani ei enää riitä.
– Silloin pitää mennä pankin kanssa saman pöydän ääreen ja etsiä ratkaisu.
– Sitä on yritetty.
– Milloin?
Mika ei vastannut.
– Mika, näytä minulle se sopimus.
– Se on äidillä.
– Siinä tapauksessa haemme sen huomenna.
– Hän ei halua, että sinä luet sitä.
– Miksi ei?
Silloin mieheni katsoi minua oudolla tavalla, aivan kuin vastaus olisi ollut itsestään selvä.
– Hänen mielestään sinä kuitenkin ymmärtäisit kaiken väärin.
Seuraavana päivänä otin töistä vapaata.
En mennyt Helenan luo. Sen sijaan soitin vanhalle opiskelukaverilleni Johannalle, joka työskenteli asianajajana, ja pyysin saada tavata hänet mahdollisimman pian.
Kerroin hänelle kaiken, mitä siihen mennessä tiesin.
Johanna kuunteli keskeyttämättä.
– Se, että olette naimisissa, ei automaattisesti tee sinusta henkilökohtaisesti vastuullista jokaisesta lainasta, johon miehesi on nimensä laittanut, hän sanoi rauhallisesti. – Mutta teidän varallisuussuhteenne, lainan käyttötarkoitus ja sopimuksen tarkka sisältö täytyy selvittää ennen kuin voi sanoa mitään varmaa.
– Voiko anoppini vaatia minulta neljääkymmentäviittä euroa kuukaudessa?
– Jos puhutaan noin neljästäsadastaviidestäkymmenestä eurosta, ei hän voi vaatia sitä vain siksi, että haluaa niin. Mutta ilman asiakirjoja en antaisi täsmällisempää arviota.
Johanna kysyi, oliko meillä sellaista asuntoa tai muuta omaisuutta, jonka Mika olisi perinyt omana omaisuutenaan, tai jossa Helenalla olisi jonkinlainen omistusosuus.
– Ei ole, vastasin. – Meidän kotimme on ostettu yhdessä.
Silloin Johanna neuvoi minua olemaan allekirjoittamatta yhtään mitään ja olemaan sitoutumatta säännöllisiin maksuihin ennen kuin koko tilanne olisi paperien perusteella selvitetty.
Siinä vaiheessa kuvittelin yhä, että pahin ongelma oli salattu velka.
Torstai-iltana sain kuitenkin puhelun, joka muutti kaiken vielä oudommaksi.
Soittaja oli Mikan serkku Laura.
Emme olleet erityisen läheisiä. Näimme lähinnä sukutapaamisissa kerran tai pari vuodessa.
– Anna, ehtisitkö puhua hetken? hän kysyi.
– Tietenkin. Onko jotain sattunut?
– Helena-täti soitti tänään äidilleni. Hän väitti, että sinä aiot heittää hänet kadulle.
– Mitä?
– Hän sanoi, ettet anna Mikan maksaa lainaa.
Vedän syvään henkeä ennen kuin vastasin.
– Laura, minä en tiennyt koko lainasta mitään ennen sunnuntaita.
– Siksi minä soitankin. Tässä jutussa on minun mielestäni jotakin todella kummallista.
– Mitä tarkoitat?
Laura vaikeni hetkeksi.
– Viime vuonna Helena-täti pyysi minua auttamaan joidenkin papereiden järjestämisessä. Olin silloin töissä isännöinti- ja kiinteistöhallintofirmassa. Hänellä oli kotonaan pankin kansio.
– Entä sitten?
– En nähnyt koko sopimusta, mutta yksi kohta jäi mieleen. Yhdessä siihen järjestelyyn liittyvässä paperissa ei lukenut minkään yrityksen nimeä.
– Vaan?
– Siinä oli asunnon osoite. Palotiellä.
Sydämeni tuntui pysähtyvän.
Vuosia aiemmin Mika oli halunnut ostaa pienen yksiön Palotieltä sijoitusasunnoksi. Hän oli puhunut siitä paljon ja näyttänyt minullekin ilmoituksia, mutta lopulta hän oli sanonut, ettei sopivaa kohdetta löytynyt.
– Muistatko talonumeron? kysyin.
Laura kertoi sen.
Kirjoitin numeron paperille ja etsin vielä samana iltana vanhoja viestejämme.
Neljä vuotta aikaisemmin Mika oli lähettänyt minulle linkin asuntoilmoitukseen.
Talonumero oli sama.
Sinä iltana en kysynyt häneltä mitään.
Seuraavana aamuna hain virallisesta sähköisestä rekisteristä asunnon omistustiedot.
Kun näin omistajan nimen, ensimmäinen ajatukseni oli, että järjestelmässä täytyi olla virhe.
Omistaja ei ollut Mika.
Eikä myöskään Helena.
Nimenä oli nainen, josta en ollut koskaan kuullutkaan.
Sari Korhonen.
Tiedoissa näkyi myös aiemmin rekisteröity ja myöhemmin poistettu panttausmerkintä.
Asunto oli hankittu kolme vuotta sitten, vähän ennen kuin Mika oli allekirjoittanut äitinsä lainapaperit.
Sormeni kylmenivät niin, että minun oli laskettava puhelin pöydälle.
En halunnut hypätä suoraan pahimpaan mahdolliseen johtopäätökseen.
Silti samana iltana, kun Mika tuli keittiöön kuivaamaan astioita, kysyin häneltä:
– Kuka on Sari Korhonen?
Keittiöpyyhe putosi hänen kädestään lattialle.
– Mistä sinä tuon nimen tiedät?
– Vastaa kysymykseen.
Mikan kasvot kalpenivat.
– Vanha tuttu.
– Millainen tuttu?
– Anna, älä tee tätä näin.
– Kolme vuotta sitten äitisi otti kuusikymmentätuhatta euroa lainaa ja sinä ryhdyit yhteisvastuulliseksi velalliseksi. Samaan aikaan Sari-niminen nainen osti asunnon juuri siitä osoitteesta, jonka sinä olit joskus näyttänyt minulle. Ja nyt äitisi vaatii, että minä maksan puolet lainasta.
Mika istuutui hitaasti.
Hän ei kiistänyt mitään.
Juuri se pelotti minua eniten.
– Oliko teidän välillänne jotakin? kysyin.
– Ei sillä tavalla kuin sinä ajattelet.
Se oli huonoin mahdollinen vastaus.
– Millä tavalla sitten?
– Sari ei ole minun rakastajani.
– Mutta sinä tunnet hänet.
– Tunnen.
– Ja äitisi tuntee hänet myös?
Mika nyökkäsi.
– Erittäin hyvin.
Keittiöön laskeutui pitkä, raskas hiljaisuus.
Lopulta hän sanoi sen.
– Sari on isäni tytär.
Luulin hetken, että olin ymmärtänyt väärin.
– Mika, sinun isäsi kuoli kolmetoista vuotta sitten.
– Tiedän.
– Miten on mahdollista, ettet ole koskaan puhunut sisarpuolesta?
Mikan silmiin nousi kyyneleitä.
– Koska minä sain itsekin tietää hänestä vasta neljä vuotta sitten.
Istuimme keittiön pöydän ääreen vastakkain. Ulkona alkoi sataa, ja raollaan olevan tuuletusikkunan kautta kuulin, kuinka pisarat osuivat ikkunapeltiin.
Sitten Mika alkoi kertoa.