Asunto sijaitsi aivan veden äärellä. Siinä oli pieni parveke, jolta näki iltaisin, kuinka aurinko painui hitaasti horisontin taakse.
Vilkaisin kalenteria.
Helenan syntymäpäiväjuhlat olivat lauantaina.
Alun perin olin ajatellut lähteä Lauran kanssa vasta sunnuntaina. Mutta kun luin varausvahvistusta, sisälläni tuntui äkkiä oudolta, melkein vapauttavalta keveydeltä.
Miksen lähtisi?
Soitin Lauralle takaisin ja kysyin, voisinko mennä paikalle jo perjantaina.
”Totta kai voit!” hän huudahti ilahtuneena. ”Sinä tarvitset enemmän kuin kipeästi viikonlopun ihan vain itseäsi varten.”
Varasin junalipun, pakkasin pienen matkalaukun ja suunnittelin kaksi päivää, joihin kuuluisi pitkiä kävelyitä, hyvää ruokaa ja hiljaisuutta.
Mikael sai tietää asiasta vasta torstai-iltana.
”Sinä aiot mitä?” hän kysyi, kun näytin hänelle varausvahvistuksen.
”Lähden huomenna Itämeren rannalle.”
”Mutta äidin syntymäpäivät ovat lauantaina!”
”Tiedän.”
”Et sinä voi nyt vain perua.”
”En ole luvannut hoitaa järjestelyjä. Sanoin, että tulen vieraaksi.”
”Tiedät aivan hyvin, että hän odottaa sinua.”
”Mikael, minä juuri kerroin sinulle, mitä olen päättänyt tehdä.”
Hän nousi sohvalta ja alkoi kulkea olohuoneessa edestakaisin.
”Mitä minun pitäisi sanoa äidille?”
”Totuus.”
”Hän ajattelee, että haluat tahallasi loukata häntä.”
Suljin matkalaukkuni vetoketjun.
”Siinä tapauksessa hänen kannattaisi ehkä muistaa, mitä hän sanoi minulle minun syntymäpäivänäni.”
Mikael jäi tuijottamaan minua.
”Teetkö sinä tämän siis yhden lauseen takia?”
”En”, vastasin rauhallisesti. ”Teen tämän kaikkien niiden vuosien takia, joina sinä olet katsonut vierestä, kun äitisi on pitänyt minun aikaani ja tunteitani itsestäänselvyytenä. Se lause vain auttoi minua viimein näkemään asian selvästi.”
Seuraavana aamuna Mikael ei vienyt minua asemalle. Hän sanoi, ettei pystyisi katsomaan, kuinka tuottaisin hänen äidilleen pettymyksen.
Tilasin taksin.
Kun juna lähti liikkeelle asemalta, syyllisyys puristi minua hetken. Näin mielessäni Helenan kertomassa ystävättärilleen, miten olin käyttäytynyt. Kuulin ajatuksissani Johannan närkästyneen äänen ja kuvittelin Mikaelin seisomassa vieraiden keskellä, yrittämässä selittää tilannetta parhain päin.
Sitten laskin puhelimen viereiselle istuimelle ja käänsin katseeni ikkunaan.
Minun vastuullani ei ollut se, onnistuiko seitsemänkymmentäviisivuotiaan naisen syntymäpäiväjuhla.
En ollut peruuttanut juhlia enkä estänyt ketään menemästä niihin. Olin ainoastaan tehnyt päätöksen, että myös minun elämälläni oli merkitystä.
Lauantaiaamuna puhelimeeni tuli ensimmäinen viesti Johannalta.
”Missä sinä olet? Äiti kyselee sinua koko ajan.”
Vastasin rehellisesti: ”Itämeren rannalla. Toivon teille kaunista juhlapäivää.”
Muutaman minuutin kuluttua puhelin alkoi soida. Helena.
Annoin sen soida loppuun.
Hetken päästä tuli viesti.
”Et sinä voi jättää minua pulaan minun seitsemänkymmentäviisivuotispäivänäni!”
Kirjoitin takaisin: ”Toivotan sinulle sydämestäni kaikkea hyvää. Nauti päivästäsi.”
En lisännyt mitään muuta.
Myöhemmin kuulin, mitä juhlissa oli tapahtunut.
Vieraat olivat saapuneet ajallaan. Mikael ja Johanna olivat kuitenkin arvioineet pahasti alakanttiin sen, kuinka paljon työtä tuollaisen tilaisuuden järjestäminen vaati.
Paikkakortit oli aseteltu väärään järjestykseen. Osa vieraista päätyi istumaan sellaisten ihmisten viereen, joiden kanssa he eivät tulleet erityisen hyvin toimeen. Kukkakauppias taas toimitti kukat liian myöhään.
Helenan ärtymys kasvoi tunti tunnilta.
Kun yksi hänen ystävättäristään kysyi, miksi minä en ollut paikalla, Helena vastasi, että olin kieltäytynyt auttamasta häntä.
Silloin Johanna sanoi ensimmäistä kertaa ääneen vastaan.
”Äiti, Anna tarjoutui kyllä suosittelemaan sinulle palveluntarjoajia. Sinä vain halusit, että hän ottaisi kaiken kokonaan hoitaakseen.”
Helena loukkaantui silminnähden.
”Hän on minun miniäni!”
”Ja sinä olet hänen anoppinsa”, Johanna vastasi. ”Muistatko vielä hänen viisikymppisensä?”
Pöydän ympärillä hiljeni.
Johanna kertoi, kuinka Helena oli silloin todennut, ettei kenenkään tarvinnut muuttaa omia suunnitelmiaan minun syntymäpäiväni vuoksi.
Hän mainitsi myös sen, että olin järjestänyt omat juhlani ilman Helenan apua, eikä Helena ollut tuolloin edes vaivautunut paikalle.
Muutama vieraista näytti aidosti yllättyneeltä.
Erityisesti Mikaelin kerrottiin muuttuneen hyvin hiljaiseksi.
Sitten eräs iäkäs täti laski haarukkansa lautasen reunalle ja sanoi: ”Helena, jos sinä odotat perheen olevan sinun tukenasi, sinun täytyy olla tukena myös muille. Se toimii molempiin suuntiin.”
Helena yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta tällä kertaa kukaan ei antanut huomionsa harhautua niin helposti.
Tilaisuus kuitenkin jatkui.