Suukko osui poskelleni.
”Oliko mukavaa?” hän kysyi.
”Oli”, vastasin. ”Todella mukavaa.”
En sanonut mitään siitä, että olin koko illan vilkuillut puhelintani ja odottanut edes yhtä viestiä häneltä. Yhtäkään lyhyttä soittoa ei ollut tullut.
Seuraavien kuukausien aikana jokin minussa alkoi hiljalleen muuttua. En muuttunut kylmäksi enkä lakannut rakastamasta perhettäni. Mutta aloin katsoa tarkemmin, kenelle annoin aikaani ja kuinka itsestään selvänä sitä pidettiin.
Kun Helena pyysi minua yhtäkkiä käymään puolestaan kaupassa, en enää lähtenyt saman tien. Kysyin ensin, voisiko hän hoitaa asian itse. Kun Mikael oletti, että minä järjestäisin hänen sukunsa vierailut ja aikataulut, annoin tehtävän takaisin hänelle.
Ja jos joku suhtautui omiin suunnitelmiini kuin ne olisivat olleet merkityksettömiä, en enää automaattisesti muuttanut niitä muiden takia.
Aluksi se hämmensi kaikkia.
”Sinä olet ollut viime aikoina jotenkin erilainen”, Helena huomautti eräällä sunnuntaipäivällisellä.
”Ehkä olen vain alkanut pitää parempaa huolta omasta ajastani”, sanoin rauhallisesti.
Hän naurahti, aivan kuin olisin heittänyt vitsin.
Sitten ryhdyttiin suunnittelemaan hänen seitsemänkymmentäviisivuotispäiväänsä.
Helena oli aina haaveillut suurista juhlista. Hänen mielessään oli hieno ravintola, usean ruokalajin illallinen, kukka-asetelmat jokaisella pöydällä ja mahdollisimman paljon vieraita. Päivänkin piti ehdottomasti olla lauantai, jotta kenenkään ei tarvitsisi nousta seuraavana aamuna töihin.
”Seitsemänkymmentäviisi täytetään sentään vain kerran”, hän totesi seuraavalla vierailullamme.
”Niinhän se on”, vastasin.
Hän kääntyi välittömästi minun puoleeni.
”Anna, sinähän voisit hoitaa kutsut. Sinulla on aina ollut silmää tällaisille asioille. Ja tiedät kyllä, millaisesta tyylistä minä pidän.”
Aiemmin olisin luvannut auttaa saman tien, kyselemättä mitään. Tällä kertaa sanoin: ”Kuka juhlat järjestää?”
Helena räpäytti silmiään.
”No mehän tietenkin.”
”Siinä tapauksessa teidän kannattaisi ehkä ensin sopia, kuka vastaa mistäkin.”
”Meidän?” hän toisti. ”Mikael ja sinähän kuulutte perheeseen.”
”Kuulun kyllä. Mutta en voi ottaa koko järjestelyä omille harteilleni.”
Hän katsoi minua kuin olisin juuri ilmoittanut muuttavani toiselle puolelle maata.
Mikael puuttui keskusteluun. ”Äiti, kyllä me autamme sinua.”
Hymyilin. ”Sehän on hyvä.”
Ja siihen asia sillä kertaa jäi.
Seuraavien viikkojen aikana Helena järjesti juhlaansa yhdessä Mikaelin ja tämän sisaren Johannan kanssa.
Minä annoin heille ravintolan yhteystiedot, suosittelin hyvää kukkakauppaa ja lähetin leipomon puhelinnumeron. Siihen osallistumiseni jäi.
Eräänä iltana Johanna soitti minulle.
”Mikä sinua oikein vaivaa?” hän kysyi ilman johdantoa. ”Äiti on aivan stressaantunut. Hän sanoo, ettet sinä juuri lainkaan osallistu.”
”Osallistun sillä tavalla kuin minulle on mahdollista.”
”Mutta järjestithän sinä omat syntymäpäiväsikin.”
”Aivan. Omat syntymäpäiväni.”
Langan toisessa päässä tuli hiljaista.
”Se on silti eri asia”, Johanna sanoi lopulta.
”Miksi?”
Hänellä ei ollut vastausta.
Viikot kuluivat, ja Helenan juhlapäivä lähestyi. Hän oli kutsunut noin kuusikymmentä vierasta. Tarkoitus oli järjestää iso perhejuhla, johon tulisi sukulaisia eri kaupungeista sekä ystäviä, jotka hän oli tuntenut vuosikymmenten ajan.
Minulle muistutettiin luonnollisesti moneen kertaan, kuinka tärkeää oli, että olisin paikalla.
”Tulet kai ajoissa?” Helena kysyi erään puhelun aikana.
”Miksi?”
”No auttamaan minua tietenkin. Vieraat saapuvat viiden aikaan. Sitä ennen lahjat täytyy asetella valmiiksi ja kukat tarkistaa.”
”Minä tulen vieraana.”
”Vieraana?”
Hänen äänensä kuulosti siltä kuin olisin sanonut jotakin sopimatonta.
”Anna, tiedäthän sinä, että minä luotan sinuun.”
”Helena, olen auttanut sinua sen verran kuin olen pystynyt. Mutta nämä juhlat eivät ole minun vastuullani.”
Hän katkaisi puhelun hyvästelemättä.
Samana iltana kerroin keskustelusta Mikaelille.
”Olisit voinut edes luvata mennä vähän aikaisemmin”, hän sanoi.
Laskin keittiöpyyhkeen käsistäni pöydälle.
”Mikael, muistatko minun viisikymppiseni?”
Hän vaikeni.
”Äitisi sanoi silloin, ettei kukaan muuta suunnitelmiaan minun suuren syntymäpäiväni takia. Sinä et sanonut siihen mitään. Minä juhlin silti. Ja nyt sinä odotat, että minä muuttaisin omat suunnitelmani, jotta hänen juhlansa sujuisivat täydellisesti.”
”Ei noita asioita voi verrata.”
”Miksi ei?”
Hän avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien.
Tiesin, ettei hänellä ollut vastausta, joka ei olisi saanut häntä näyttämään huonolta.
Kaksi päivää ennen juhlia Laura soitti. Hän oli varannut jo joitakin kuukausia aiemmin pienen loma-asunnon Itämeren rannalta, mutta työvelvoite esti häntä lähtemästä. Hän ehdotti, että minä voisin ottaa varauksen käyttööni.