Aleksin tyhjäksi jäänyt huone oli pysynyt juuri sellaisena kuin hän oli sen jättänyt. Öisin Matti saattoi hiipiä käytävään, painaa ovenkahvan alas ja jäädä seisomaan kynnykselle. Hän katseli kirjoituspöytää, hyllyllä rivissä olevia koripallopokaaleja ja vanhaa valokuvaa, jossa he kolme hymyilivät lomalla vielä aidosti onnellisina.
Useammin kuin kerran Matti yritti soittaa pojalleen. Aleksi vastasi harvoin. Ja niinä kertoina, kun hän lopulta painoi vihreää luuria, puhelut jäivät tuskin minuutin mittaisiksi.
— Tarvitsetko rahaa? Matti kysyi.
— En.
— Pitääkö sinut hakea jostain?
— Ei.
— Puuttuuko sinulta jotain?
— Ei.
Matti ei tiennyt enää, mitä sanoa. Hän oli rakentanut isyytensä lähes kokonaan sellaisten asioiden varaan, jotka pystyi ostamaan. Nyt kun Aleksi torjui hänen rahansa, Matilta tuntui kuin häneltä olisi viety kokonaan kieli, jolla puhua omalle lapselleen.
Lähes kaksi kuukautta kului. Vaikka Laura ja Aleksi olivat joutuneet muuttamaan, vaikka koulumatkat venyivät pitkiksi ja vaikka Laura teki töitä kaupassa väsyksiin asti, Aleksi ei jättänyt väliin ainoatakaan tärkeää koripalloharjoitusta. Hän puri hammasta, juoksi, harjoitteli heittojaan ja saapui treeneihin silloinkin, kun olisi ollut helpompaa jäädä kotiin. Lopulta hänen joukkueensa selvitti tiensä alueellisen mestaruusturnauksen finaaliin.
Laura oli luvannut olla katsomossa.
Sinä iltapäivänä liikuntasali oli täynnä ääntä, liikettä ja odotusta. Oppilaita, opettajia ja perheitä oli pakkautunut paikalle niin paljon, että seinänvierustatkin olivat täynnä seisovia ihmisiä. Laura tuli ajoissa ja onnistui löytämään paikan, josta näki kentälle esteettä. Kun Aleksi juoksi pelipaidassaan saliin, hänen katseensa alkoi heti etsiä katsomoa. Hetken kuluttua hän löysi äitinsä.
Laura nosti molemmat peukalonsa pystyyn.
Ottelusta tuli tiukka alusta asti. Kumpikaan joukkue ei antanut periksi, ja johto vaihtui vähän väliä. Viimeisten sekuntien aikana tilanne oli tasan. Katsomo pidätti hengitystään. Aleksi sai pallon, lähti laidalta nopeaan nousuun ja pysähtyi kauemmas korista kuin moni olisi uskaltanut. Hän kohotti kätensä, heitti ja jäi katsomaan.
Pallo osui levyn kautta koriin ja sujahti verkon läpi.
Sali räjähti huutoon.
Aleksin joukkuekaverit syöksyivät hänen kimppuunsa ja kaatoivat hänet lähes alleen ilon keskellä. Valmentaja veti hänet syliinsä, taputti selkään ja nauroi ääneen. Laura ponnahti seisomaan ja huusi riemusta kovempaa kuin oli koskaan elämässään huutanut.
Muutaman minuutin ajan tuntui siltä, kuin viime kuukausien pelko, väsymys ja nöyryytys olisivat haihtuneet ilmaan. Sitten Matti astui sisään.
Hän tuli saliin mittatilaustakissaan Anna vierellään. Hänen askelissaan oli harkittua itsevarmuutta, aivan kuin hän olisi saapunut tilaisuuteen, jossa hänelle kuuluisi päärooli. Matti oli odottanut tahallaan loppusummeriin asti. Hän halusi ilmestyä paikalle juuri silloin, kun voiton hetki oli kirkkaimmillaan.
Valmentajan paheksuvista katseista piittaamatta hän käveli suoraan kentälle.
— Siinä on minun poikani! Matti huudahti teatraalisesti. — Minähän tiesin, että sinä voitat!
Aleksin hymy sammui paikoilleen.
Matti halasi häntä kysymättä, kaikkien nähden, ja veti sitten esiin tyylikkään rasian. Sen sisällä välähti kallis luksuskello.
— Onneksi olkoon, mestari.
Aleksi ei ojentanut kättään.
Matti jatkoi silti, kuin ei olisi huomannut poikansa jähmettymistä.
— Nyt tämä näytelmä saa riittää. Olet asunut äitisi luona, olet nähnyt, millaista on laskea jokaista euroa, ja olet varmasti oppinut läksysi. Tule kotiin.
Lähellä seisovat ihmiset hiljenivät ja kääntyivät katsomaan. Anna jäi muutaman askeleen päähän epävarmana, eikä näyttänyt enää lainkaan yhtä huolettomalta kuin tullessaan.
— Minulla on sinulle vielä parempikin yllätys, Matti lisäsi nopeasti. — Olen jo katsellut autoja. Jos palaat tällä viikolla, saat itse valita, millaisen auton haluat kahdeksantoistavuotislahjaksi.
Aleksi veti syvään henkeä.
— En minä halua autoa.
Matin hymy kiristyi.
— Puhutaan siitä myöhemmin.
— Enkä halua tuota kelloakaan.
Koko sali hiljeni niin, että pieninkin ääni tuntui kuuluvan.
— Älä ala järjestää kohtausta kaikkien edessä, Matti sihahti matalalla äänellä.
Aleksi katsoi häntä kylmästi ja suoraan.
— Sinä tämän kohtauksen järjestit. En minä.
— Minä olen sinun isäsi!
— Ala sitten käyttäytyä niin kuin isä.
Sanat osuivat kovemmin kuin yksikään huuto olisi voinut osua. Laura jähmettyi katsomossa. Hänen teki mieli mennä poikansa luo, astua väliin ja suojella häntä, mutta samalla hän ymmärsi, että tämä oli taistelu, jonka Aleksin täytyi käydä loppuun itse.
Aleksi osoitti rasiaa.
— Uskotko sinä ihan oikeasti vieläkin, että tällaiset asiat voi korjata lahjoilla?
— Minä haluan tarjota sinulle parasta!
— Et halua. Sinä yrität ostaa takaisin sen, minkä menetit, ilman että joutuisit ottamaan vastuuta siitä, mitä olet tehnyt.
Matti vilkaisi hermostuneesti ympärilleen.
— Sinä et tiedä, mistä puhut.
Aleksi kaivoi puhelimensa taskusta.
— Tiedänpä hyvinkin. Äiti menetti työnsä sen jälkeen, kun sinä soitit ystävällesi. Ja sinä maksoit vuokranantajalle puolitoista tuhatta euroa, jotta hän heittäisi meidät ulos kolmessa päivässä.
Anna kääntyi äkisti Mattiin päin. Hänen kasvonsa kalpenivat.
— Mitä sinä olet tehnyt?
Matti puri hampaansa yhteen.
— Nämä ovat aikuisten asioita!
— Eivät ole, jos sinä yrität saada äitini kadulle vain kiristääksesi minua! Aleksi vastasi.
Hiljaisuus salissa muuttui painostavaksi. Vanhemmat ja opettajat tuijottivat Mattia avoimen halveksivasti. Valmentaja seisoi kädet ristissä rinnallaan, eikä edes yrittänyt peittää ilmettään. Matti ojensi kätensä tarttuakseen poikaansa olkapäästä, mutta Aleksi perääntyi inhoten.
— Älä koske minuun.
— Aleksi…
— Äiti ei koskaan kieltänyt minua rakastamasta sinua, Aleksi sanoi, ääni värähtäen mutta katse lujana. — Hän ei puhunut sinusta pahaa kertaakaan. Ei edes silloin, kun menetimme asunnon. Hän tarjoutui lähettämään minut takaisin luoksesi, jotta minun olisi helpompaa. Tiedätkö, kuka vaati minua vihaamaan toista vanhempaani? Sinä.
Aleksi osoitti jälleen kelloa.
— Tuo maksaa enemmän kuin äiti ansaitsee monessa kuukaudessa. Mutta äiti nousi joka aamu minun kanssani, kun minulla oli aikaiset harjoitukset. Hän valvoi öisin ja odotti, että tulen kotiin. Hän myi salaa omia korujaan, jotta minulla olisi rahaa matkakorttiin. Sinä ilmestyit tänne vasta tänään, koska minä voitin.
Matti haukkoi henkeä, ikään kuin sanat olisivat vieneet häneltä ilman.
— Minä olen isäsi. Olen aina halunnut antaa sinulle hyvän elämän…
— Hyvä elämä ei ole iso talo, jossa täytyy pelätä, että sinut kohdellaan kuin ylimääräistä taakkaa, Aleksi sanoi.
Sitten hän nosti pokaalinsa korkealle.
— Tätä sinä et olisi pystynyt ostamaan rahalla.
Hän käänsi katseensa katsomoon.
— Äiti!
Laura lähti laskeutumaan portaita alas. Kun hän pääsi kentälle, Aleksi kietoi käsivartensa hänen ympärilleen kaikkien nähden ja puristi häntä lujasti.
Matti jäi seisomaan muutaman metrin päähän. Hänen käsissään vapisi kallis rasia, joka näytti yhtäkkiä naurettavalta ja täysin tarpeettomalta. Ensimmäistä kertaa hän ymmärsi, ettei ollut hävinnyt Lauran oletetulle köyhyydelle. Hän oli hävinnyt sille rehelliselle rakkaudelle, jota oli itse vuosien ajan polkenut jalkoihinsa.
Sanaakaan sanomatta Matti poistui salista.
Anna kiirehti hänen peräänsä. Ulkona parkkipaikalla hän pysäytti Matin ennen kuin tämä ehti autolle asti.
— Maksoitko sinä oikeasti vuokranantajalle, jotta vaimosi ja lapsesi jäisivät ilman kotia?
— Minä halusin vain, että poika tulisi järkiinsä!
— Tuo ei ole järkeä! Anna tiuskaisi. — Tuo on pelkkää kostoa, koska hän ei valinnut sinua!
— Älä sekaannu tähän!
Anna repäisi auton oven auki ja kääntyi vielä kerran häntä kohti.