Ilman tuoretta tulotodistusta yksikään vuokranantaja ei suostunut edes jatkamaan keskustelua hänen kanssaan.
Aleksi auttoi häntä teippaamaan muuttolaatikoita kiinni, kun Lauran puhelin värähti pöydällä. Näytölle ilmestyi viesti vuokranantajalta. Mies oli poistanut sen melkein heti lähettämisen jälkeen, mutta lukitusnäytön esikatselu oli ehtinyt jäädä näkyviin.
“Rouva Laura, antakaa anteeksi. En saa omaatuntoani rauhoittumaan. Miehenne maksoi minulle 1 500 euroa, jotta ajaisin teidät ulos ennen kuun loppua. Hän vaati minua väittämään, että asunnon myyntiä aikaistetaan. Palautan koko vuokravakuutenne teille välittömästi.”
Laura luki viestin kerran. Sitten toisen. Ja vielä kolmannenkin. Sen jälkeen mikään epäilys ei enää jäänyt elämään.
Matti ei ollut vain pettänyt häntä. Hän oli käyttänyt rahojaan harkitusti ja kylmästi viedäkseen oman poikansa äidiltä työn, kodin ja viimeisetkin turvan rippeet.
Aleksi tarttui heti puhelimeensa ja otti kuvakaappauksen.
— Tallenna tuo varmasti, hän sanoi matalalla äänellä.
— Miksi?
— Koska jonain päivänä hän väittää, ettei tiennyt asiasta mitään.
Laura painoi kätensä kasvoilleen. Vasta sillä hetkellä pelko iski häneen kokonaisena, paljaana ja pidättelemättömänä. Kaikki se, mitä hän oli yrittänyt pitää koossa, alkoi rakoilla.
— Ehkä sinun pitäisi mennä isäsi luo siksi aikaa, että saan tämän jotenkin järjestettyä, hän kuiskasi.
Aleksi pudisti päätään heti, määrätietoisesti ja lujasti.
— Juuri siihen hän yrittää meidät pakottaa.
Poika otti oman puhelimensa esiin.
— Minä löysin meille jo paikan.
Hänen parhaan ystävänsä vanhemmilla oli kaupungin laidalla pieni talo, jota he eivät juuri käyttäneet. He kävivät siellä vain satunnaisesti viikonloppuisin. Talossa oli sähköt, juokseva vesi, kaksi huonetta ja pieni puutarha. Ensimmäisiltä kuukausilta he eivät halunneet vuokraa lainkaan.
Laura purskahti itkuun. Aleksi kietoi kätensä hänen ympärilleen ja puristi äitiään tiukasti itseään vasten.
— Hän voi viedä meiltä mukavuuden, äiti. Mutta hän ei saa meitä ryömimään takaisin hänen luokseen kerjäläisinä.
Aamun ensimmäisessä hämärässä he kantoivat laatikot autoon. Kumpikaan ei voinut silloin aavistaa, että juuri siitä vaatimattomasta pienestä talosta tulisi paikka, jossa heidän elämänsä alkaisi kääntyä kokonaan uuteen suuntaan.
OSA 3
Talo oli kaukana siitä pehmeästä ja huolitellusta mukavuudesta, johon Laura oli aiemmin tottunut. Se seisoi rauhallisella alueella Lahden laitamilla, soratien päässä, paikassa, jossa iltapäivisin kuului lasten huutoja, naapurien koirien haukuntaa ja ohikulkevien autojen vaimea rahina. Vanhat huonekalut olivat pölyn peitossa. Keittiön hana tiputti vettä tasaisin pisaroin, ja lämmitysjärjestelmä kaipasi selvästi huoltoa.
Silti kun Laura avasi ensimmäisenä aamuna ikkunat ja lämmin auringonvalo levisi sisään huoneisiin, hän tunsi jotakin, mitä ei ollut kokenut vuosiin: syvää, hiljaista rauhaa.
Kukaan ei tarkistanut hänen menojaan. Kukaan ei seurannut, minne hän lähti tai milloin hän palasi. Kukaan ei vihjannut, että hän eli toisen ihmisen rahoilla.
Aleksi suhtautui muutokseen melkein kuin seikkailuun. Hän kitki rikkaruohoja pihalta, katseli netistä videoita siitä, kuinka vuotavan putken voisi korjata, ja lainasi naapurilta työkaluja.
— Sinun ei tarvitse tehdä kaikkea yksin, Laura sanoi huolissaan.
— Jonkunhan nämä on tehtävä.
— Sinä olet kuusitoista.
— Niin olen. Eli tarpeeksi vanha kantamaan vastuuta.
Laura hymyili, mutta hänen sisällään huolet eivät hellittäneet. Päivä toisensa jälkeen hän lähetti työhakemuksia. Useimmiten vastaukseksi tuli kohtelias hylkäys tai tarjous työajoista, joita oli mahdotonta sovittaa yhteen pitkien kulkuyhteyksien kanssa. Säästöt hupenivat nopeasti. Hän yritti peittää asian Aleskilta, mutta poika huomasi kyllä, miten tarkasti äiti jakoi jokaisen setelin ruokaan, bussilippuihin ja sähkölaskuun.
Eräänä iltapäivänä Aleksi tuli kotiin melkein kaksi tuntia tavallista myöhemmin.
— Missä sinä olit? Laura kysyi heti.
— Tein kavereiden kanssa kouluprojektia.
Laura halusi uskoa häntä, mutta sama selitys alkoi toistua päivästä toiseen. Lopulta perjantaina poika ilmestyi kotiin mukanaan pussi tuoreita leivonnaisia ja valkoinen kirjekuori. Hän laski kuoren äitinsä eteen pöydälle.
— Ennen kuin alat torua, kuuntele minua.
Laura avasi kuoren. Sen sisällä oli käteistä.
— Mistä tämä raha on peräisin?
— Autan iltapäivisin Jannen vanhempien paperi- ja toimistotarvikeliikkeessä.
Laura tuijotti häntä silmät suurina.
— Sinä käyt töissä?
— Vain muutaman tunnin kerrallaan. Tulostan asiakirjoja, puran tavaroita laatikoista, autan asiakkaita tietokoneilla ja hoidan välillä kassaa. Ei siinä ole mitään vaarallista.
— Aleksi, sinun ainoa tehtäväsi on käydä koulua.
— Minä opiskelen silti.
— Minä olen äitisi. Minun tehtäväni on huolehtia sinusta.
Poika vaikeni hetkeksi. Sitten hän katsoi Lauraa niin vakavasti, että tämän oli vaikea hengittää.
— Sinä olet huolehtinut minusta kaikki nämä vuodet. Anna minun nyt antaa edes pieni osa takaisin.
Ne sanat murensivat Lauran viimeisenkin suojamuurin. Eivät siksi, että hän olisi halunnut alaikäisen poikansa tekevän töitä, vaan siksi, miten kivulias vastakohta se oli Matille. Aikuinen mies oli käyttänyt rahaa tuhotakseen hänen elämänsä perustan. Kuusitoistavuotias poika taas käytti pientä ansiotaan auttaakseen rakentamaan sen uudelleen.
Laura työnsi kirjekuoren takaisin.
— Pidä se itse.
— Äiti…
— Saat auttaa siellä, jos arvosanasi eivät kärsi. Mutta rahat kuuluvat sinulle.
Aleksi työnsi kuoren takaisin hänen suuntaansa.
— Sitten jaetaan puoliksi.
Laura nauroi kyynelten läpi.
— Sinä olet aivan mahdottoman itsepäinen.
— Olen tainnut periä sen teiltä molemmilta.
Ensimmäistä kertaa viikkoihin he nauroivat yhdessä.
Vähitellen tilanne alkoi muuttua. Pieni toimisto, joka digitoi ja järjesteli asiakirjoja asianajotoimistoille, palkkasi Lauran tekemään etätöitä. Palkka ei ollut lähelläkään sitä, mitä Matti oli aikanaan tuonut kotiin, mutta sillä pystyi elämään. Pian Laura sai myös omia asiakkaita. Hän huomasi osaavansa jäsentää asiakirjoja, oikolukea sopimuksia, rakentaa tietokantoja ja ratkaista hallinnollisia ongelmia paljon ammattimaisemmin kuin hänen entinen miehensä oli koskaan antanut hänen uskoa.
Jokainen hänen omalle tililleen saapunut maksu täytti hänet sanoin kuvaamattomalla ylpeydellä. Summa ei ollut tärkein asia. Tärkeää oli se, mitä raha merkitsi: itsenäisyyttä.
Samaan aikaan, kun Laura rakensi itselleen uutta elämää pala palalta, Matin asunnossa asiat eivät kehittyneet lainkaan niin kuin hän oli toivonut. Anna oli kuvitellut yhteiselämän tarkoittavan kalliita ravintolaillallisia, ylellisiä matkoja ja huolettomia ostoskierroksia. Tuskin hän oli muuttanut sisään, kun hän alkoi vaatia uutta designsohvaa. Sen jälkeen piti uudistaa koko ruokailutila. Pian hän haaveili ääneen luksuslomista Hangossa.
— Tämä asunto näyttää ihan liian vanhanaikaiselta, Anna valitti. — Meidän täytyy tehdä tästä meidän näköisemme.
Matti maksoi kaiken, mitä Anna pyysi. Silti se tyydytyksen tunne, jota hän oli odottanut, ei koskaan saapunut.