”Eikä hän ole ollut raskaana hetkeäkään.”
Mikaelin kasvot kalpenivat niin nopeasti, että Helena pelkäsi hänen horjahtavan.
”Ei… se ei voi olla totta.”
”Laura on valehdellut meille kaikille”, Helena sanoi ääni täristen. ”Ja sinä hajotit avioliittosi valheen takia.”
Mikael ei jäänyt kuuntelemaan enempää. Hän ryntäsi ulos ja ajoi suoraan Lauran asunnolle. Kun ovi avautui, hän ei tervehtinyt.
”Sano totuus.”
Laura nojasi ovenpieleen ja pani käsivartensa ristiin.
”Mikä totuus?”
”Oletko sinä raskaana?”
Vastausta ei tarvittu. Hänen hiljaisuutensa kertoi kaiken.
Lopulta Laura pyöräytti silmiään.
”En.”
Mikael tuijotti häntä kuin olisi kuullut vierasta kieltä.
”Miksi?”
”Koska et olisi koskaan jättänyt Annaa ilman tarpeeksi painavaa syytä”, Laura vastasi kylmästi. ”Eikä äitisi olisi hyväksynyt minua muuten. Minun oli pakko vauhdittaa asioita.”
”Entä sen jälkeen?”
”Sen jälkeen olisimme hankkineet oikean lapsen. Mikä siinä muka olisi ollut ongelma?”
Mikaelia alkoi kuvottaa. Mutta inho ei kohdistunut vain Lauraan. Se nousi myös häntä itseään kohtaan.
Hän oli vaihtanut naisen, joka oli seisonut hänen rinnallaan silloin kun hänellä ei vielä ollut mitään, naiseen, jonka oli täytynyt keksiä raskaus saadakseen hänet pysymään.
Mikael ei sanonut enää sanaakaan. Hän kääntyi ja lähti.
Tunteja hän ajoi ympäri kaupunkia ilman määränpäätä. Lopulta auto pysähtyi Annan ateljeen eteen.
Ikkunan takaa hän näki Annan nauravan lasten kanssa. Lapset maalasivat pöydän ääressä värikkäitä mielikuvituseläimiä, ja Anna kulki heidän välissään neuvomassa, hymyilemässä, kannustamassa. Hänen hiuksensa oli sidottu ylös, esiliina oli täynnä maalitahroja, ja kasvoilla oli ilme, jota Mikael ei ollut nähnyt sitten niiden aikojen, jolloin he eivät vielä olleet naimisissa.
Anna näytti onnelliselta.
Ilman häntä.
Mikael laski katseensa.
Ensimmäistä kertaa hän ymmärsi jotakin, mitä ei ollut aiemmin suostunut myöntämään: Anna ei ollut menettänyt elämäänsä lähtiessään hänen luotaan.
Hän oli saanut sen takaisin.
Laura ei kuitenkaan aikonut poistua kuvioista tyhjin käsin.
Hän tiesi, että Mikaelilla oli hätätilanteita varten erillinen pankkikortti, ja hän tunsi myös tämän tietokoneen salasanan. Vanhan avaimen kopiolla hän pääsi taloon sisälle, otti kortin ja latasi koneelta tiedostoja, joissa oli merkintöjä epäselvistä rahasiirroista ja omaisuusjärjestelyistä, joilla Mikael oli yrittänyt peittää varojaan.
Sen jälkeen hän nosti tililtä lähes 50 000 euroa.
Samana iltana Mikaelin puhelin soi.
”Minulla on ne tiedostot”, Laura sanoi.
”Mitä sinä olet tehnyt?”
”Sen, mikä minun piti tehdä. Jos et pidä lupaustasi, lähetän kaiken Annalle, isällesi ja kenelle tahansa, jota asia sattuu kiinnostamaan.”
”Kiristätkö sinä minua?”
”Kutsu sitä korvaukseksi.”
Mikaelista tuntui kuin seinät olisivat alkaneet liikkua häntä kohti.
Kun puhelu päättyi, Juhani seisoi työhuoneen oven takana. Hän oli kuullut tarpeeksi.
”Kuinka kauan aiot korjata yhtä tyhmyyttä tekemällä kymmenen uutta?”
Mikael painoi päänsä alas.
”Isä…”
”Tiedän siirroista. Tiedän väärennetyistä velkakirjoista. Tiedän Laurasta. Ja nyt hänellä on hallussaan osa todisteista sinua vastaan.”
”Olen menettänyt kaiken.”
”Et vielä”, Juhani sanoi. ”Voit menettää jotakin paljon tärkeämpää.”
Mikael nosti katseensa.
”Mitä?”
”Viimeisen mahdollisuutesi lakata olemasta se mies, joksi olet muuttunut.”
Juhani laski kansion hänen eteensä.
”Tässä on kaikki tarvittava sen osoittamiseksi, että yritit huijata Annaa avioerossa. Jos pakotat minut siihen, vien nämä paperit henkilökohtaisesti hänen asianajajalleen.”
Mikaelin kasvot valahtivat harmaiksi.
”Minä olen sinun poikasi.”
”Juuri siksi annan sinulle vielä yhden mahdollisuuden”, Juhani vastasi ankarasti. ”Allekirjoita reilu sopimus. Myönnä keksityt velat omiksesi. Palauta piilotettu omaisuus. Ja lakkaa rankaisemasta naista siitä, että hänellä oli rohkeutta jättää sinut.”
Pitkään aikaan Mikael ei saanut sanaa suustaan.
Lopulta hän kysyi hiljaa:
”Entä yritys?”
”Yritys ei ole palkinto siitä, että käyttäydyt edes jotenkuten kunnollisesti.”
Tuo lause mursi viimeisenkin rippeen Mikaelin ylpeydestä.
Seuraavana päivänä Laura ilmestyi Korhonen-konsernin toimistolle ja alkoi huutaa vastaanotossa, että Mikael oli jättänyt hänet raskaana oman onnensa nojaan.
Koko aula kuuli kohtauksen.
Muutamaa minuuttia myöhemmin Juhani Korhonen astui paikalle.
”Riittää.”
Laura kohotti leukaansa uhmakkaasti.
”Minulla on todisteita poikanne laittomista rahasiirroista.”
”Ja meillä on todisteet siitä, että te olette varastanut rahaa ja yrittänyt kiristää häntä.”
Väri katosi Lauran kasvoilta.
”Ette te uskaltaisi.”
”Kokeilkaa.”
Juhani astui lähemmäs. Hänen äänensä pysyi matalana, mutta jokainen sana osui terävästi.
”Keksitty raskaus ei auta teitä enää. Mikael ilmoittaa taloudelliset järjestelynsä avioeroprosessissa. Teidän muistitikustanne ei siis ole enää aseeksi. Teillä on jäljellä vain yksi valinta: palautatte rahat ja katoatte, tai annamme asianajajien hoitaa loput.”
Laura katsoi ympärilleen.
Kukaan ei tullut hänen puolelleen.
Kaksi päivää myöhemmin hän palautti sovintosopimuksen yhteydessä osan rahoista ja katosi heidän elämästään.
Mikael soitti itse Annan asianajajalle. Hän ilmoitti hyväksyvänsä avoimen ja oikeudenmukaisen omaisuudenjaon.
Muutaman kuukauden kuluttua avioero vahvistettiin virallisesti.
Kun he poistuivat rakennuksesta viimeisten papereiden allekirjoittamisen jälkeen, Mikael näytti siltä kuin olisi vanhentunut lyhyessä ajassa monta vuotta.
”Anna.”
Anna pysähtyi.
”Anna minulle anteeksi.”
Hänen äänessään ei ollut enää ylimielisyyttä. Siinä oli vain väsymystä.
”Minä annan anteeksi”, Anna vastasi. ”Mutta anteeksianto ei tarkoita sitä, että palaisin takaisin.”
Mikael nielaisi.
”Tiedän.”
”Toivon, että jonain päivänä ymmärrät, miksi kaikki tämä tapahtui.”
”Alan ymmärtää jo nyt.”
Anna lähti kääntymättä katsomaan taakseen.
Hän ei tuntenut voitonriemua.
Hän tunsi rauhaa.
Ateljee kasvoi nopeammin kuin hän oli osannut odottaa. Jo muutaman kuukauden jälkeen hänen oli palkattava kaksi uutta opettajaa avuksi. Myöhemmin hän alkoi järjestää kursseja myös aikuisille ja avasi pienen gallerian, jossa oppilaat saivat esitellä omia töitään.
Juhani ja Helena Korhonen tulivat avajaisiin.
”Olen ylpeä sinusta, tyttäreni”, Juhani sanoi hiljaa.
Anna joutui pidättelemään kyyneleitä.
Myös Mikael muuttui vähitellen. Hänen isänsä ei antanut hänelle yrityksen johtoa heti takaisin. Sen sijaan Mikael määrättiin johtamaan pientä liiketoimintayksikköä sellaisten ihmisten rinnalla, jotka olivat ennen olleet hänen alaisiaan.
Aluksi Mikael vastusti päätöstä äänekkäästi.
Ajan myötä hän lakkasi taistelemasta vastaan.
Hän alkoi tulla töihin aikaisin ja käydä vanhempiensa luona entistä useammin.