Mieheni rakastajatar saapui perhejuhlaan hänen käsipuolessaan, löi minua kasvoihin ja ivasi: ”Pian tämä suku kuuluu minulle.” Mieheni ei edes yrittänyt pysäyttää häntä. Pyyhin hiljaa poskeltani huulipunan jäljen. Silloin appeni kopautti rauhallisesti pöytää ja sanoi: ”Nyt on minun vuoroni.” Se, mitä hän sen jälkeen paljasti, muutti hänen ainoan poikansa tulevaisuuden lopullisesti.
OSA 1
”Sinä siis olet Anna? Mainiota. Sanon tämän sitten suoraan kaikkien kuullen: Mikael ei enää rakasta sinua. Jos sinulla on jäljellä edes hitunen arvokkuutta, allekirjoitat avioeropaperit ja katoat hänen elämästään.”
Tuntemattoman naisen ääni viilsi uudenvuodenaaton juhlapöydän tunnelman halki kuin lasi, joka särkyy keskellä kirkkoa.
Anna jähmettyi paikalleen.
Kahden päivän ajan hän oli valmistellut juhlaillallista appivanhempiensa maalaistalossa Kuusamon lähistöllä. Hän oli noussut jo ennen kuutta aamulla, tarkistanut kalapadan, perinteiset juhlaruoat, paistin, salaatit ja jopa jälkiruokapöydän viimeistä yksityiskohtaa myöten.
Anopin, Helena Korhosen, mielestä perhejuhlien tuli olla moitteettomia. Kolmen vuoden ajan Anna oli käytännössä huolehtinut kaikesta.
Vain yksi ihminen puuttui.
Hänen miehensä.
Viikkojen ajan Mikael oli tullut kotiin myöhään, piilotellut puhelintaan ja tuoksunut hajuvedeltä, jota Anna ei ollut hänelle koskaan ostanut.
Anna oli tiennyt jo pitkään, ettei kaikki ollut kunnossa.
Silti hän oli takertunut ajatukseen, että edes tänä iltana Mikael osoittaisi sen verran kunnioitusta perhettään kohtaan, ettei nöyryyttäisi häntä muiden edessä.
Kello oli kaksikymmentä yli yhdeksän, kun ulko-ovi aukesi.
Mikael astui sisään harmaassa puvussa.
Hänen käsivarressaan roikkui nuori nainen punaisessa mekossa. Naisen meikki oli virheetön, ja hänen itsevarmuutensa riitti vaientamaan kerralla kolmekymmentä ihmistä.
”Isä, äiti”, Mikael sanoi vilkaisemattakaan vaimoonsa. ”Tässä on Laura.”
Annasta tuntui kuin lattia olisi kadonnut hänen jalkojensa alta.
Laura hymyili.
”Mikael ja minä olemme olleet yhdessä melkein vuoden.”
Jossain päin pöytää haarukka putosi lattialle.
Helena Korhonen painoi järkyttyneenä kätensä rintaansa vasten.
Pöydän päässä istuva Juhani Korhonen, Mikaelin isä ja sen yrityskonsernin perustaja, jota hänen poikansa nykyään johti, laski lasinsa hitaasti pöydälle.
Anna katsoi miestään.
”Sano, että hän valehtelee.”
Mikael väisti hänen katseensa.
”Älä aloita kohtausta täällä. Puhutaan myöhemmin.”
Nuo sanat sattuivat enemmän kuin itse tunnustus.
Kun Anna oli mennyt naimisiin, hän oli sulkenut pienen maalausateljeensa, koska Mikael oli vakuuttanut, ettei hänen enää tarvitsisi tehdä töitä. Säästönsä hän oli sijoittanut Mikaelin ensimmäiseen yrityshankkeeseen. Hän oli pitänyt huolta miehen vanhemmista, järjestänyt jokaisen suvun juhlan ja siirtänyt omia unelmiaan yhä uudelleen tulevaisuuteen.
Ja nyt juuri Mikael käski häntä olemaan tekemättä kohtausta.
Laura astui askeleen eteenpäin.
”Kuulit kyllä. Hän on tehnyt valintansa. Sinä vain pitkität väistämätöntä.”
Anna nousi tuolistaan.
”Väisty tieltäni.”
Laura tarttui häntä ranteesta.
”Älä esitä noin ylevää.”
Anna yritti nykäistä kätensä irti.
Silloin se tapahtui.
Laura kohotti kätensä ja löi häntä kasvoihin koko perheen nähden.
Läimäys kaikui ruokasalissa.
Annan pää heilahti sivulle. Poskea poltti, ja hänen suuhunsa levisi metallinen maku.
Mikael ei tehnyt mitään.
Hän ei edes yrittänyt pidätellä Lauraa.
Juhani Korhonen istui hetken täysin liikkumatta.
Yksi sekunti.
Toinen.
Kolmas.
Sitten hän laski ruokailuvälineensä pöydälle, nousi seisomaan ja katsoi ensin punaista jälkeä miniänsä kasvoilla.
Sen jälkeen hänen katseensa siirtyi poikaan.
”Anna”, hän sanoi niin tyynesti, että se oli pelottavampaa kuin huutaminen, ”anna minulle kolme minuuttia.”
Mikaelin kasvot kalpenivat.
Laura hymyili yhä. Hän oli täysin varma siitä, että vanha mies puolustaisi lopulta ainoaa poikaansa.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Juhani Korhonen aikoi seuraavaksi tehdä.
Eikä Annakaan pystynyt uskomaan silmiään, kun nuo kolme minuuttia alkoivat kulua.
OSA 2
Juhani Korhonen pyysi muita sukulaisia siirtymään suureen olohuoneeseen kahville.
Kun ruokasalin ovet sulkeutuivat, huoneeseen jäivät vain Anna, Mikael, Laura sekä Mikaelin vanhemmat.
”Ensimmäiseksi”, Juhani sanoi, ”joku hakee Annalle jäitä poskea varten.”
Silloin Helena Korhonen räjähti.
”Mikael! Oletko sinä menettänyt järkesi kokonaan? Sinä tuot rakastajattaresi meidän kotiimme ja annat hänen lyödä vaimoasi?”
Laura avasi suunsa väliin.
”Me rakastamme toisiamme. Avioliitto ilman rakkautta on kuitenkin täysin merkityksetön.”
Juhani käänsi häneen jäätävän katseensa.
”Minä puhun pojalleni. Teille ei ole annettu puheenvuoroa.”
Laura punehtui.
Mikael puri hampaansa yhteen.
”Isä, Annan ja minun liittoni ei enää toimi. Haluan erota ja mennä naimisiin Lauran kanssa.”
Juhani vilkaisi kelloaan.
Vielä kaksikymmentä sekuntia.
”Oliko siinä kaikki?”
”Oli.”
Vanhempi mies nousi suoraksi.
”Siinä tapauksessa kuuntele nyt tarkasti. Tästä hetkestä lähtien sinut erotetaan Korhonen-konsernin toimitusjohtajan tehtävästä.”
Mikaelin silmät laajenivat.
”Mitä?”
”Minä perustin sen yrityksen. Ja minä olen edelleen enemmistöomistaja. Nostin sinut sen johtoon, koska kuvittelin sinun olevan vastuuntuntoinen mies.”
”Sinä et voi ottaa minulta pois sitä, minkä minä olen rakentanut!”
”Rakentanut?” Juhanin ääni pysyi matalana, mutta jokainen sana osui kuin isku. ”Tämän perheen rahoilla. Tämän perheen suhteilla. Ja silloin, kun olit veloissa, sen naisen säästöillä, jonka juuri nöyryytit kaikkien edessä.”
Mikael vaikeni.
Juhani osoitti ovea.
”Ja te, nuori nainen, poistutte nyt minun kodistani. Jos koskette Annaan vielä kerrankin, seuraava keskustelu ei tapahdu minun kanssani vaan asianajajieni.”
Laura tarrautui Mikaelin käsivarteen.
”Sano nyt jotain!”
Mutta Mikael ei saanut sanaakaan suustaan.
Vielä saman illan aikana hän joutui myöntämään jotakin muutakin, väitteen, jonka hän oli pitänyt viimeisenä valttikorttinaan: Lauran tilanteeseen liittyi hänen mukaansa raskaus, eikä asia ollut enää pelkkä uhkaus tai juoru.